Tapani etsi hiiloksesta hehkuvan hiilen piippunsa pesään, virkkoi samassa:
"Illallinenkin on jäähtynyt. Voi noita lapsia!"
Ketä lapsia hän sitte sanoillaan tarkoitti, ei Helkakaan muistanut kysyä.
Topias palasi yöjunassa Helsinkiin. Ilma hankitsi pyryä, taivas oli nahkapilvessä, tuuli kylmästi ja tuiskutti pieniä jäärakeita tuulen kanssa. Joutuakseen pikemmin kotiin, otti hän aseman luota issikan. Kuomireki, yhden hevosen vetämänä, joutui kiitämään edellään. Äkkiä hevonen pysäytettiin tulisesta juoksustaan ja turkkeihin puettu herra astui ulos. Katu oli siltä kohdalta pimeä, mutta ohi ajaessaan näki Topias herran suutelevan valkoista kättä, joka kuomista ojennettiin ulos. Taaskin leikillisesti uhattiin etusormella ja samassa nauraen saneltiin:
"Ack, ack, ack den kärleken…"
Sitte hevonen käännettiin ympäri ja annettiin mennä takaisin tulisessa juoksussa. Herrakin läksi kiireesti eteen päin ja istui kadunristeyksessä issikan rekeen, Siinä kaasulyhdyn valo lankesi kasvoilleen ja Topias tunsi hänet kauppias Alekseiksi.
Josulla oli vielä valkea ja hän tuli hypäten avaamaan Topiaalle. Joka ovi oli etusalvassa.
"Terveistä! Helka kiitti runostasi ja lähetti sinulle taikinajauhoja ja" — Topias veti matkalaukusta paidan ja sukat — "nämä… Katsoppa vaan!"
"Voi yhdeksänkymmentä kuinka kauniit sukat! Niissähän on taivaankaaren kaikki värit… Olisitte tuoneet pojan tänne, kosk'ei kerran tyttö…"
"Älä hätäile. Annetaan ensin Joulun mennä toisen tulla, niin…"