"Mitä sitte?
"Istuvat korjahani molemmat."
"Voi haikula! Ottiko neitonen kihlat, antoiko kultanen suukkosen?"
Topias nosti leikkihaluisen pojan jalkaterilleen seisomaan, hypitteli häntä hyvän kuuron, hokien:
"Otti ja antoi, otti ja antoi."
Hehkeämielisenä palasi sihteeri matkaltaan. Voita oli hän ostanut alle keskihintojen ja luudanvarret oli saanut monta prosenttia helpommalla kuin isäntänsä. Kaupungin lähitienoilla olivat talonpojat nostelleet nokkaansa hänelle ja olleet kitsaita vitsametsistään, mutta hän käänsikin heille selkänsä ja meni ylemmäksi maakuntaan. Ja kyllä vaan tuli matkat maksetuiksi, vaivat palkituiksi. Jota ylemmäksi meni, sitä alemmaksi laskeusivat voin ja luudanvarsien hinnat, sitä auliimmasti avattiin ovet herrasmiehelle, joku kylvi kultaa maakuntaan! Niin vierasvaraistakin oli kansa, ett'ei hänen tarvinnut majataloissa asua ja yösijoista rahaa maksaa. Ja rikkaita olivat talonpojat. Rahaista rahaa tosin ei ollut, mutta sen parempi, oli ruokainen koti, oli suuruksinen ja rasvainen aitta. Eikä hän vielä ollut lähelläkään maansydäntä, jonne mielensä paloi, luonnollisuuden tilassa olevia ihmisiä katsomaan. Mikäpä siellä olisi elellessä tietoviisaan miehen? Opettaisi ymmärtämättömille ihmisille mikä on hyvää, mikä pahaa, mikä on oikein mikä väärin, jakelisi heille neuvoja käräjänkäynnissä, niin sylin täydeltä kantaisivat elantotarpeita neuvojalle. Kyllä vaan kelpaisi tietoviisaan elellä maan sydämmessä!
Tuohon huomautti Josu, vastenmielinen iva huulilla:
"Eihän maantie tietääkseni nouse pystyyn eteenne. Minä teidän sijassanne lähtisin laulaen maansydämmeen asumaan."
Siristäen silmiään hymyili sihteeri Josulle ja jatkoi puhettaan. Pitkittä pakinoitta sovittiin sahaus- ja vetopalkoistakin. Eivät tinkineet, eivätkä väheksineet hänen ehdoitelemiansa hintoja.
"Lisäämme nyt sitte juomarahat", virkkoi Topias kiihkoissaan, "niin voimme heti laskea voitot eli tappiot."