Sisätuloja oli sihteerillä kirjoitustyöstä, jota vähin erin sai kaupungista, keneltä, ei Topiaskaan tullut kysyneeksi. Kirjoituksilla oli aina kova kiire, sihteeri ei silloin joutanut syömäänkään yhdessä pöydässä, haukkaili vaan iloissaan voitaleipää ja keikutti kynää paperilla. Valmiiksi saatuaan lähti niitä perille viemään ja viipyi säntilleen sillä tiellä yön ja päivän yön perään. Vedenjanoisena ja väsyneenä tuli aina niiltä matkoilta kotiin.
"Josu ja minä emme juo viiniäkään", lausui Topias hänelle erään kerran, jolloin taas tuli janoisena ja töhertyneenä kotiin. "Tulkaa meidän seuraamme; raittiin miehen elämää ei voita mitään."
"Sen minä teenkin. Miks'ette jo ennen sanoneet noita sanoja?"
Seuraavalla kerralla viipyi hän taaskin määrätyn aikansa. Sen verran vaan muutti tapojaan, ett'ei janonnut vettä isäntänsä nähden.
Pyryjen ja pakkasien aika jo oli ohitse, vaan kevätkylmiä riitti vielä.
Josu oli isännästään oppinut illantorkuksi, aamunvirkuksi, mutta eräänä iltayönä ei hän saanut nukutuksi, vaikka kuinka olisi koettanut. Sihteeri oli edellisenä iltana lähtenyt kirjoituksia saattamaan ja vanhojen laskujen mukaan piti, jo hetkinen sitte, askeleensa kuuluman eteisholvissa. Siellä oli avaimellakin kätköpaikka. Ett'ei Josun yörauha tullut sihteerin tähden häirityksi, oli Topias keksinyt oivan keinon: avain pistettiin vesisangon alle, milloin sihteeriä odoteltiin yöksi kotiin.
Josu luki sadun ketusta ja koetti taaskin nukkua, mutta turhaan. Ajatukset olivat kaikkea muuta, vaan ei väsyneet. Maanrajalla olevasta akkunasta paistoi kuu huoneesen kapean juontuvan. Ovi isännän kamariin oli raollaan ja sinnekin tunkeutui juontuva pienenä valoviivana. Siellä isäntä nukkui, harva ja tasainen hengityksensä kuului kellon kera. Valkoiset luut piirongin lukoissa ja avainkimppu näkyivät raosta juontuman kohdalla. Eilen oli isäntä tehnyt lopputilin sorvaustehtaan herrojen kanssa ja tuhatta markkaa oli kassalaatikossa liikerahoja. Pienet rahat, liki tuhatta markkaa, oli vienyt tukkukauppiaalle. Kumma, kuinka ajatukset soutivat…
Mutta jo kuuluikin eteisholvissa tutut askeleet, semmoiset vauhkat ja viekkaat, niinkuin olisi astuja menossa naapurin naurismaahan.
Josu veti peiton ylitseen ja rupesi nukkumaan koiranunta. Sihteeri kuin taas lukee vanhat luvut hänestä, sanoo häntä pirun mieliharmiksi, koiranpoikaseksi ja jos joksikin, niin nauraa hän peiton alla, nauraa ja kuuntelee.
Sihteeri tuli sisään, laski avaimen pöydälle, heitti turkit yltään, riisui saappaat jaloistaan ja istui sängynlaidalle. Ovenraosta näki hän valkoiset luut piirongin lukoissa, hän näki avainkimpun ja hän säikähti. Sitten häntä rupesi yskittämään, hän yski monta kertaa kovasti, kuunnellen välillä, henkeään vetämättä. Lakattuaan yskimästä läheni hän Josun vuodetta.