"Komisariusvainaja ei suvainnut tupakkia poltettavan konttoorissa. Ymmärrätte sanomattakin että ukon kieltoja oli tarkoin toteltava. En minäkään, vaikka olin palvellut häntä kymmenen täyttä vuotta, uskaltanut edes iltasilla työstä lähtiessäni sytyttää savua suuhuni ennenkuin ovi oli selkäni takaalla. Mutta hänen sairastaissaan kuolintautiaan haikuttelivat apulaiseni, kaksi nuorta poikaa, eräänä aamuna. Minäkin poltin paperossin, sillä en osannut pelätäkään, että sairas mies kömpisi meitä katsomaan. Mutta kuinkas kävikään? Konttoorin ollessa pahimmillaan savua täynnä näin minä vainajan astuvan rappuja ylös. Tuli ja tervatut tappurat, kuinka minä peljästyin, kuinka minä tunsin kylmiä virtoja selkärangassani kulkevan, sillä esimiehenä ja vanhimpana olin minä, ja yksin minä, jokaisesta epäkohdasta vastuunalainen. Ja komisarius tuli konttooriin, käveli keskelle lattiata. En uskaltanut nostaa silmiäni työstä, odotin vaan joka silmänräpäys räjähtävän, salamoivan. Vaan ihmeekseni ei hän virkkanut niin luotua sanaakaan, seisoi vaan tuokion keskellä lattiata ja lähti sitte ääneti pois. Minä ihmettelemään, mutta apulaisenikos vasta minua ihmettelemään, sillä he eivät olleet nähneet ketään. Vedimme asiasta suunuottaa iltaan asti. Illalla tahdoin minä saada täydellisen voiton, jota varten vaadin apulaiseni käymään rouvanpuolelle. Ja luuletteko, mitä minä sain siellä kuulla — minä, joka olin kertonut mitkä vaatteetkin hänellä oli yllä, mikä hattu päässä — minä sain kuulla ett'ei komisarius ollut koko päivänä astunut jalallaankaan ulos huoneesta. Se oli näky ja se tiesi kuolemaa; hän kuolikin kohta."
"Kukahan meistä nyt kuolee? Varmaankin te, joka uskotte…"
Sihteerillä oli sukulainen maakartanossa lähellä kaupunkia. Nyt häntä halutti mennä tervehtämään sukulaistaan, jota ei ollut nähnyt moneen aikaan. Koska ei ollut mitään kiireitä töitä, niin tulisi viipymään siellä kuukauden, ehkä enemmänkin.
Siis matkalaukku kuntoon ja hyvästi näkemään asti.
Josu lakasi hänen jälkensä kadulle asti ja virkkoi sitte:
"Nyt hän meni meiltä ja meni ijän päivän kanssa."
Topias oli kummissaan ja kysyi:
"Mitä sinä oikein ajat takaa?"
"Ei puheeni ollutkaan unta, näkyä, vaan täyttä totta." Josu rupesi kertomaan yöllistä tapahtumaa unhottamatta ainoatakaan sanaa.
Topiaan oli pakosta uskominen. Hätähinen lähtö, yskiminen ja punastuminenkin vaan varmensivat pojan sanoja.