Kesällä synnytti Johanna tyttären ja hänen henkensä häilyi elämän ja kuoleman välillä. Hän oli kuumeessa kaksi vuorokautta ja puhui koko sen ajan taivaasta ja kunnian kruunusta. Simo silloin vannoi:
"Jos hän jää henkiin, niin tottelen tahtoaan ja muutan Pohjanmaalle maata viljelemään."
Johannan vanhemmat kuulivat valan, iloitsivat siitä ja kiittivät
Jumalaa.
Sitten kuume lakkasi ja sairas vaipui pitkälliseen uneen. Herättyään oli hän terve; voimatkin palasivat vähitellen.
Mutta Simossa taisteli paha ja hyvä. Kuin vanhukset muistuttelivat valan, esteli hän:
"Emme vielä muuta; ei Hanna ole vielä täysin terve; vähän aikaa vielä."
Siten hän tinki tuntonsa kanssa niinkauan että paha voitti hyvän. Omantunnon soimaukset valan rikkomisesta ja hyvän hengen hyljäämisestä upotti hän viiniin ja väkeviin juomiin. Johanna oli vaan enää varjo siitä mitä ennen oli ollut. Silmäin haaveessa oli haudan haavetta, äänen murheessa oli haudan murhetta, kasvot olivat kuin hautaan laskettavan kasvot. Silmät ja sydän itkivät aikansa; sitte ne lakkasivat ja Johanna oli kuin elävältä kuollut.
XII.
Oli sysky-ilta ja myrsky kävi kovasti. Tuuli vihelsi katujen kulmissa ja rajusti löivät aallot laituria vastaan.
Topias ja Johannan isä astuivat kiirein askelin Kruununhakaan päin ja tulivat sisään onnettomuuden majaan.