"Ja silakka ei suolassa pahene…"
"Mutta rahat voivat vähetä… Vannomatta sentään paras."
Tapani ja Helka tulivat samassa sisään.
III.
Ja joulu meni ja Simo meni.
Joululla on oma suuri merkityksensä talven vaiheissa. Se on rajapyykkinä pimeän ja valoisan ajanjakson välillä. Tapaninpäivän jo sanotaan olevan kukonaskelta pitemmän edellyttäjäänsä, joulupäivää. Juhlainen aika kuluu hupaisesti Paavalinpäivään ja Kynttilään, pimein, ikävin vuodenaika onkin silloin päästy läpi ja kevättä ruvetaan lukemaan, sananparren mukaan: "Yötä Uolevista, päivää Paavalista ja kevättä Kynttelistä." Tullaan niin Matinpäivään. "Matti valkean sytyttää, Matti valkean sammuttaa, Matin silmistä vettä tippuu", sanotaan ylistellen, mielukkaasti Matista. Päivät pitenevät pitenemistään, aurinko siirtää nousuaan yhä enemmän itään, tehden jokapäivä yhä suuremman kaaren ja tullaan Mariaan. Nietokset litistyvät alemmiksi, pienemmiksi, hanki kannattaa aamupakkasessa, mutta sydänpäivällä solskuu lumi jaloissa. Ilma on mietoa, siinä on kevään henki, sillä on kesän tavat: hien loihtii otsalle, ahavan poskille. Kuin ulkoolta tullaan huoneesen, näyttää silmissä pimeältä, sanotaan silmien jääneen ulos. Ulkoolla on enemmän valoa, sillä jo aikoja sitte on valkeus voittanut pimeyden. Ja voitto alkoi Tapaninpäivänä kukonaskeleella, niin suuri on joulun merkitys talven vaiheissa.
Yli-Tuomossa ja Ali-Tuomossa oli joulu eletty onnellisesti, murheettomasti, ikivanhoja tapoja noudattamalla. Jouluna ei vielä tiedetty Topiaan aikeita, ei osattu aavistaakaan, mitä tulossa oli. Helka rakasti, toisen tunnin iloiten, toisen tunnin huolehtien; Tapani teki työtä ahkeraan, väsyä ei ehtinyt lyhyenä päivänä, jossa hänen sanainsa mukaan ei ollut kuin kaksi hämärää, aamuhämärä ja iltahämärä; Martta väsyi enemmän.
Oltiin kynttilää lähellä; ulkona jo talvi-ilta hämärti. Illan hämärässä kantoi Topias punaiseksi maalatun kirstun yliaitasta pohjanpuoleiseen kamariin. Kirstu ei ollut painava ja Topias ei ollut ruumiinsa rakennukselta huitukka, mutta kuitenkin hengästyi. Kätensäkin vapisivat, ett'ei tahtonut osata avainta lukonkaraan. Sydän löi oudosti ja hätäilemällä; rinnan alla tuntui kuin olisi hän tehnyt pahan, rikollisen työn, tuodessaan kirstun monivuotisesta olinpaikastaan kamariin.
"Houru mies minä olen", puheli Topias itsekseen, avaimen kirahdellessa lukon herttamaiseen levyyn; "perin lapsihan minä olen… Kaarnaveneitä uittamaankos minussa vaan löytyykin miestä?… E-ei! Tässä täytyy karaista luontoansa…"
"Topias, Topias!" huusi sydän korkealla äänellä. "Nyt sinä pelaat kallista peliä, nyt panet arpaan elämäsi, onnesi."