"Minä tahdon vaan rakastaa onneani", intti Topias itsepäisesti. "Ja minä rakennan sen lujalle pohjalle, kovalle kalliolle."
"Petät itsesi", väitti sydän, "ja pakenet onneasi. Näkevin silmin et näe, kuulevin korvin et kuule…"
Kirstun kansi aukesi paukahtaen ja Topias ei kuullut sydämmen vastaväitteitä. Rahat olivat liikkumattomina vanhassa sukansääressä, joka oli molemmista päistä nahkanauhoilla kiinni sidottu.
"Tässä on isän perintö", virkkoi Topias, setelitukkoa käännellen. "Tässä on suuri summa siunattua rahaa, joka on omiaan onneni kivijalaksi, kulmakiveksi."
"Kyllä rahoissa siunaus on", myönsi sydän, "mutta…"
"No muuta ei tarvitakaan", keskeytti Topias. "Jumala on siellä niinkuin täälläkin…"
Tuvassa Martta tuuti poikaa nukkumaan; Tapani paulotti verkkoa, jonka työn Topias oli alottanut, mutta viimeaikoina milt'ei kokonaan laiminlyönyt. Takassa paloi pystyvalkia iloisesti, räiskyen. Liekit yhä yltyivät ja yltyessään valaisivat laineetkin seinien veistoksissa. Yliluonnollista tenhovoimaa on talvi-illan iloisessa valkiassa. Se vilkastuttaa mielikuvituksen ja elähyttää aatokset liitelemään elettyihin aikoihin, tai tuleviin päiviin… Niinpä Tapaninkin mielikuvitus lähti lentämään. Hän puheli Martalle kevään tulosta, kesästä, jotka Yli-Tuomon ja Ali-Tuomon mailla olivat kahta kauniimmat kuin muualla maailmassa. Martta lauloi hennolla äänellä keveämielistä ja tuntehikasta paimensäveltä, lietsoen siten puhujan lauseet moninkerroin sinisemmiksi, lämpöisemmiksi.
"Ja sitte", virkkoi Tapani, jouduttuaan kauas nimipäivästään ja kukonaskeleesta, joista lentoon lähtenyt oli, "järvi tuolla lainehtii, hauki kutee sen rannoilla, lehti kasvaa hiirenkorvalle…"
Kesken Tapanin lausetta astui Topias sisään.
"Kuule Tapani ja kuule sinäkin Martta", lausui hän vähäisellä hilpeydellä ja ponnistetulla mielenmaltilla; "minä aion lähteä … minä olen vakaasti ja täydellä järjellä päättänyt lähteä isäni majasta, lapsuuteni leikkitantereilta…"