Tapanin sielussa olivat hellimmät tunteet juuri väräjäneet; hän ei uskonut korviaan.
"Mitä puheita ne ovat?" kysyi hän ja veti vetämistään solmuja. "Niin sinä puhut kuin unenpyörryksissä."
"Pois lapsuuteni leikkitantereilta", kertoi Martta Topiaan sanoja aralla äänenpainolla ja ikäänkuin pahinta peläten, mutta samassa hän voitti pelkonsa ja lisäsi: "Miksi moisia pajunkuoria tulet syöttämään Tapanille ja minulle; eihän semmoista pilantekoa…"
"En minä syötä teille pajunkuoria, enkä puhu piloja." Topias katseli saapasvarteen, jossa kirjaimenkäiväröitä kajasti. "Minä lähden tulevan kuun ensimmäisenä päivänä Helsinkiin ja…"
"Tulet seuraavana huomisena kotiin kauniisti", ei Tapani malttanut olla keskeyttämättä. "Ethän toki säkkiin mene maantavaraksi."
"Ei Tapani; en tule kotiin, sillä minä … minä jään sinne … kauppamieheksi!"
Käpy putosi Tapanin kädestä; veljen tavaton laskento- ja kirjoitusinto leimahti kuin palava aivoihinsa.
"No voi rieska maito ja hapan taikina!" huudahti hän kummastuksen sekaisella ärtyisyydellä.
"Mitä ihmettelemistä siinä sitte?" koetti Topias välinpitämättömästi lausua. "Onko se nyt niin kumman kummaa?"
Tuokion aikaa oli hämmästynyt Tapani mykkänä, mutta sitte tulvahtikin sananvirta koskenkuohuna hänen suustaan. Topias kuunteli levollisena, vaan kuin sananvirta huimassa menossaan syöksyi sokeasti lonkeroihin ja ahdinkoihin, niin löi hän, ennenkuin veli ehti tasaiselle uralle takaisin ja uutta vauhtia saamaan, ensimmäisen valttinsa ulos.