"Kesällä tulemme Topi ja minä kaupunkiin", sanoi hän vilkkaasti, "ja tuomme sinulle kaikki kukkasia."
"Tulkaa vaan." Topias tarttui tutunomaisella kunnioituksella Helkaa käteen. "Hyvästi nyt, Helka! Muista pitää Topia hyvänä minunkin edestäni. Poikaa ja sinua tulen ikävöimään kaikkein enimmän."
Tummeni taas Helan silmissä; sydän sykkäili, poskia poltti, mutta hän voitti itsensä.
"Kyllä sinä pian unhotat Topin ja minun", lausui hän kirkkain silmin, "kuin rikastut ja rakastut…"
"Kaupungissa katoavassa", keskeytti Topias. "Ehtii sitä niihinkin; kyllä ijässä aikaa on."
"Ja sadassa vuodessa päiviä."
IV.
"Onko tuo teidän oma hevosenne?" Topias ilosilmin katseli ylen lihavaa hevosta, joka seisoi valjastettuna työreen edessä. Reessä oli kirstu, joku tuoli, pöytä ja sänky.
"On, kyllä hevonen omani on" — ääni oli puoleksi kerskaava, puoleksi nauruinen — "mutta talli, jossa sitä hoidan, on vielä vieraan."
"Sepä se." Topias uudestaan katsoi miestä, joka pujotti köyttä kirstunkantimen lävitse. Miehellä oli pienet, ystävälliset silmät, näppyläinen naama ja paksut kädet.