"Ajattele, kauppamiehen tuuliviiri on pyörinyt koko päivän ympäri yhtäänne päin juuri kuin myllyn päällimäinen kivi. Äsken vaivasimme päätämme mitä tuo mahtanee merkitä ja pääsimme kun pääsimmekin viimein asian perille. Se tietää sitä, että…"
"No sais kuulla."
"Jäät tänä keväänä lähtevät kovan, hirmuisen kovan pohjatuulen, pohjanmyrskyn kanssa. Tuuli, myrsky, ajaa veden samaa tietä kuin jäätkin. Liverpoolista ei päästä, pohjaltaan pehmeämutaisen meren yli minnekään ei reellä eikä rattailla. Kaikki meret päiväntasaajan yläpuolella ovat kuivina ja setäsi on vankina. Tuuli ei käänny kuuteen kuukauteen. Ja kuin kerran kääntyykin, niin neljänkymmenen asteen pakkanen käy perässä, jäähdyttäen…"
Johanna hänet keskeytti, asettamalla etusormensa hänen huulilleen.
"On se niin … mutta kauppamiehellä on ja kirje."
Topias otti kirjeensä esille, isäntä huomasikin, että se oli vielä auki.
"Tule tänne istumaan," sanoi hän vaimolleen, "Johanna lukee ensin oman kirjeensä, sitten…"
Johannan kirje oli pitkä ja lapsellisen puhdasta iloa täynnä; mutta viimeinen arkki loppui samassa kuin alkoikin ja Johanna sulki joutuin kirjeensä. Isäntä heti nauramaan:
"Kerronko teille kenestä siinä viimeisessä arkissa puhuttiin? Siinä puhuttiin yhdestä nuoresta, kauniista, sievästä…"
Johanna otti Topiaan kirjeen käteensä, katseli paksuja kirjaimia sen kuoressa.