"Mutta pienet, kovin pienet ovat täällä paikat. Tuo asuinhuoneesikin on soukka, pimeä. En minä vaatisi vihamiestänikään asumaan siinä."
Mitä Topias siitä huoli, kosk'ei haitannut kauppaa, itse elinehtoa. Kauppa vaan käy, niin viiden vuoden päästä asutaan Kauppatorin lähellä, suurissa huoneissa. Ja Topi tulee kouluja käymään…
"Ohhoo! Etpä sinä vähiä tuumailekaan."
"Provastiksi minä koulutan pojan."
"Kyllä sinä olet hyvällä alulla ja alku työn kaunistaa, mutta, hm…"
Tapani ei voinut pelkältä rahallisesta kannalta arvostella veljen uutta tointa. Koko heidän suvussaan ei ollut maansa myöjää, onnensa tavoittelijaa, vaan vanhoja auramiehiä olivat kaikki, tyvestä oksiin saakka. Mikä sitte veljen noitui? Ahneusko? Ei sekään. Kukaties ajattelemattomuus. Eipä sekään. Joka hänet tuntee, tietää myöskin, ett'ei tuhmuus liioin… Jos ei se ole yksinkertaisuutta, lapsellista toiminnan halua, joka piankin murenee, niin sitte sitä ei tule eikä ymmärrä…
Johanna lähetti isänsä kutsumaan heitä talonpuolelle. Tapani vastusteli, mutta isäntä ja Topias poukuttivat siksi että saivat hänet lähtemään.
Johanna, joka Tapanissa oli odottanut saavansa nähdä Topiaan, ehkä vielä suurennetussa muodossa, ihan hämmästyi tervehtäessään pienikätistä, sirovartaloista ja liukasliikkeistä miestä, yhtäläisyyttä ei huomannut muualla kuin silmissä. Katsanto ja silmät olivat täydellisesti samat kuin Topiaallakin.
Koko illaksi anasti Johanna itselleen keskustelun ohjakset. Hän pyöritteli puhetta Helan ympärillä, mutta niin hienosti ja taitavasti, ett'ei kukaan hoksannut, miten yhä puhuttiin yhdestä ja samasta henkilöstä. Väliin oli peittona Topi, väliin Martta, väliin järvi, mikä vaan milloinkin paremmin verhosi.
"Poika osaa ikävöidä sinua," lausui Tapani. "Ensimmäisinä päivinä lähtösi jälkeen puhui hän maatapannessaankin sedästä."