"Se oli syksyllä, vähän sen jälkeen kuin olit ollut täällä kaupungissa. Olin tehnyt koko päivän rajusti työtä, mutta väsymystä en tuntenut laisinkaan. Illalla sain toimekseni viedä muutamia kirjeitä postilaatikkoon. Ilta oli kaunis, tuhannet lähdet tuikkivat taivaalla, ohut hämäryys oli kaduilla, mutta moniaan minuutin perästä nousi kuu. En mennytkään kotiin. Ajattelin äitiäni, muistelin lapsuuteni aikoja ja kävelin. Mitään päämäärää ei kävelylläni ollut, astuin yhdeltä kadulta toiselle kadulle, käännyin vasempaan ja oikeaan, aina miten vaan sattui. Sitte tulin syrjäkaupungille. Meri levisi eteeni. Laivoja oli ankkurissa, niistä yksi kolmimasto rannempana muista. Lyhdyn valkea loimotti sen kannelta. Katsoin kelloani; se ei ollut vielä kahdeksaakaan. Oli kuitenkin mielestäni sopiva aika kääntyä kotiin. Lähdin niin kävelemään, mutta en pitänyt kiirettä. Katu, jota kävelin, oli syrjäkatu. Yhtään ihmisolentoa ei näkynyt. Minulle se oli nautintoa. Olin kulkevanani Korsijärven kuusikkoa, hongikkoa, olin näkevänäni järven, sen poukamat, sen niemekkeet."
"Mutta yht'äkkiä kuulin laulua. Seisahdin ja katsoin etäämmä. Humalaisia miehiä oli tulossa vastaani. Käynnistä ja lakeista tunsin heidät merimiehiksi. En ole pelkuri. Miestä ja miehen voimaa en pelkää, mutta teräkalua, sitä minä pelkään. Tiesin varmasti, että jos käyn heitä vastaan, niin alottavat riidan. Yksi painava syy oli jo se, että kävelin samalla puolen katua kuin hekin, toinen ja painavampi se, että ylivoima oli heidän puolellaan."
"Koska onnikin oli niin suotuisa, että olin seisahtunut portin kohdalle, niin kytkin sisuni ja puikahdin portin taa. Raosta saatoin nähdä heidät. Portin lähellä seisahtivat he sytyttämään papirossiaan. Eellimäisinä oli kaksi leveänaamaista karhua, perässä kaksi nuorta heitukkaa ja keskellä soria mies, käsi nuoren tytön kaulalla. Laskekaa, hyvät miehet, minut pois, laskekaa Luojan tähden, tyttö sammaltaen rukoili. Laskemme, kun tulet ensin kanssamme käymään tuolla kolmimastossa, sanoi ensimmäinen karhu. Ja kun juot minun kanssani siskonmaljat, lisäsi toinen. Ja istut minun polvellani, pitkitti soria mies. Hyvät miehet! Eikö teillä kenelläkään ole sisarta? Voi taivaan Jumala…!"
"Enempää en kuullut. Samassa sekunnissa seisoin minä karhujen edessä silmä silmää vastaan. He hämmästyivät. Minä käytin hämminkiä hyväkseni. Silmänräpäyksen ajassa makasi toinen karhu verissä päin porttipatsaan juuressa, toinen kadulla katkotuin käsin. Soria mies hellitti kätensä tytöstä. Kolme pulloa putosi yhtä aikaa päähäni. Tyttö katsoi minua kuin enkeli. Ylellinen säikähdys oli hämmentänyt tajunnan. Pakene, pakene, käskin minä, sillä silmissäni alkoi pimenemään ja korvissani suhisemaan. Hän lähti, juoksi kaksi askelta, käveli kolmannen ja seisahtui taas taakseen katsomaan. Mene, mene, huusin hänelle. Ja hän meni. Näin hänen juoksevan, lankeavan ja jälleen ylösnousevan."
"Minulla oli vaan enää kolme vihollista. Pojanheitukoita en pelännyt, mutta soreassa miehessä huomasin löytäneeni vertahiseni väkevyydessä ja notkeudessa. Kuitenkin näkyi hän kammoavan rehellistä taistelua eikä laskenut minua käsiksi itseensä. Minä katsoin taasenkin tyttöä. Musta pukunsa vielä haamoitti kadun päässä. Silloin toinen heitukoista paiskasikin pullon minua kohden; se sattui ohimoihin, jalkani rupesivat menemään ristiin ja minä peräydyin horjuen seinään päin. Mutta samassa näinkin minä jotain kiiltävätä vaarallisen vastustajani kädessä. Teräkalun ottaminen tappelussa hurjistuttaa minut aina. Siinä on jotaki konnamaista. Raivona lensin häntä kohden, pääsin häntä kurkkuun kiinni ja sain jalkansa sekaisin. Hänen täytyi kaatua alleni; pojat lähtivät karkuun. Ansaitsisit kuolla, sanoin julmistuneella äänellä ja näytin puukkoa, joka oli pudonnut viereemme. Minä mahdoin olla hirveän näköinen, koska hän sulki silmänsä ja mainitsi Jumalan nimeä. Veitsen vielä muistan heittäneeni kauas, sitte en muista mitään. Kuin heräsin oli puolenpäivän aika, olin kotonani, rouva seisoi vuoteen vieressä, minä olin veressä, vuoteeni oli veressä. Rouva ei puhunut mitään, katseli vaan surullisesti ja nuhtelevaisesti minua ja meni pois. Hetkisen kuluttua tuli lääkäri. Hän pesi haavani ja otti lasinsirpaleet pois. Minä nukuin uudestaan ja aamulla olin terve, aamulla menin työhön. Illalla kutsutti rouva minun luokseen. Hän vakuutti uskovansa, että se oli ensimmäinen ja viimeinen harhaus. Minua oikein säälitti, sillä niin liikutettu oli hän. Vielä tänäkin päivänä uskoo hän, että olin ollut huonoissa paikoissa.
"Ja tyttö, jonka pelastit, oli Johanna."
"Hanna se oli, niin.. Minä sitte eräänä päivänä ajoin tavaraa asemalta ja hän tuli vastaan. Hän puhui paljo, mutta minä en yhtään kuullut sanojaan, Erottuamme en tietänyt edes hänen nimeänsä, enkä missä hän asuu. Siitä päivästä aloin hutiloimaan töissäni, sain nuhteita useampi päivä. Tiesi miten olisi rouvatta käynytkään. Ja kaiken lisäksi tuli tytöltä kirje. Hän oli loukkaantunut, kuin en mennytkään kotonaan käymään, kuten olin hänelle luvannut. Minä en lupausta muistanutkaan. Parin päivän perästä hän kuitenkin leppyi siihen määrän, että rupesi lähettämään onnittelukortteja. Niitä tuli joka päivä. Mutta minä tein yhä työni nurin narin. Missä minä sain tunninkin teuhata, siellä oli kaikki mullin mallin. Hevonenkin sai kärsiä vuorotellen nälkää ja janoa. Joll'ei Aleksei olisi luullut, että aivoni kenties tärähtivät kovista iskuista, niin ei olisi enää rouvankaan esipuheet auttaneet, vaan olisin minä armotta saanut mennä talosta. Tuli toki loppu sillekin ajalle, sillä erään kerran tuli kortti, mutta kortissa ei ollutkaan raamatunlausetta, siinä oli pyyntö, että tulisin 'Pelastuksen Portille' sinä iltana, kello kahdeksan. Minä menin ja menin hänen kotiinsa. Vanhukset syleilivät minua ja itkivät ilosta."
"Pahaa aavistaen oli isä samana iltana pukenut ylleen kello yhdeksän, kuin ei tytärtä jo kuulunut kotia, ja mennyt ulos. Rappusien juuressa oli tytär maannut kädet ristissä, silmät auki."
"Eräs nais tuttava oli ollut vieraisilla heillä ja tytär oli lähtenyt saattamaan tuttavaa. Paluumatkalla tulivat merimiehet vastaansa. Yksi heistä otti väkisin tytön käden kainaloonsa ja kun tämä yritti huutamaan apua, rupesivat miehet laulamaan. Ihmiset, joita ensin osui tulemaan heitä vastaan, välttivät jo ajoissa toiselle puolelle katua ja joka ei välttänyt luuli että tyttö oli humalassa kuin ei kyennyt omin voimin kävelemään. Syrjäkadulle tultua ei ollut enää toivon kipenääkään…"
"Ja sitte me tapasimme toisemme usein, ja sitte Hanna rakastui minuun. Minä lakkasin hutiloimasta… Nyt tiedät mitä ei kukaan muut, paitsi he, tiedä. Se saatiin pysymään niin salassa."