— Onko sillä rikkinäiset sukat?
— Äiti tietää, mene kysymään äidiltä.
Pojan kysymys verestytti kuoleman muiston. Tuli silmiin kehto, pienet, ruusuttomat kasvot, tuonen armottomat rynnäköt ja heikon vartalon suoristuminen. Mutta niiden muistojen takaa heloitti Eliinan tähti. Ja tähti oli ristin muotoinen ja se heloitti lähellä ja lämpöisesti. Ja sillä oli pikku Eliinan silmät, vaaleat suortuvat, otsa, suu, nenä.
Jonni katsahti tähteen, samoin tähti katsoi häneen.
Ja tähti näki kookkaan vartalon, kumaraisen niskan, jaloilmeiset kasvot ja kauniin, kaarevan otsan. Sairauden jälkeen oli otsaan ilmaantunut jotakin samanmoista kuin tähden omakin valo oli eikä kukaan voinut sanoa, mitä se oli ja mistä se oli, mutta sen vaikutuksen tunsivat kaikki. Siitä säteili joku voima, joka tyynnytti rauhattoman rinnan, lohdutti riitaisen ja vihaisen mielen, lämmitti kylmän ja välinpitämättömän sydämmen, siitä säteili voima, joka tunkeutui ihmisen sisimpään.
Ja sen valon rinnalla, jota ei kukaan tiennyt, mitä se oli ja mistä se oli, pulppuili lämpöisen sydämmen kaikki voittava ja kaikki sulattava säde, pulppuili matalasointuisessa ja pehmeässä äänessä, silmän katseessa, huulen hymyssä, pulppuili kookkaassa vartalossa ja kumaraisessa niskassakin.
Sen säteen tenhon kaikki tunsivat, voimatta kuitenkaan sen pohjavoimia keksiä, voimatta sanoiksi lausua jalon elämän syntysanoja.
Mutta tähti ne sanat keksi.
Ne olivat kuin tulikirjaimilla kirjoitetut miehen koko olentoon. Korkea ja kaareva otsa, matalasointuinen ääni, kasvojen hymy, kaikki julistivat jalon elämän syntysanoja, jotka olivat koulupojasta kasvattaneet kansan miehen, seudun kunnian ja maineen.
Niitä sanoja oli vain kolme, kolme maisessa elämässä tärkeätä sanaa, usein kuultuja, harvoin ymmärrettyjä, mutta vielä harvemmin toteutettuja.