He nauroivat molemmat.
— Sinä olet kumma mies. Kun sinua juuri on oppinut ymmärtämään ja päässyt sinuun käsiksi, silloin sinä puhallat sumun silmille. Sinä olet kumma mies.
He nauroivat taasen.
Vieri viikko, vieri toinenkin eikä Jonni joutunut käymään Suursalmessa. Pian kävi ilmi, että torpparien kiihoittaminen oli lähtöisin nuorien seuran kokouksessa pidetyistä keskusteluista, joita oli väärin ymmärretty. Torpparien asemaa oli siellä käsitelty tyynesti ja asiallisesti. Keskustelun ponneksi oli muodostunut, että kituvainen torppari tuottaa tappiota isännälleen eikä liian pitkä työpäiväkään hyödytä häntä. Se vain kiduttaa tekijäänsä. Torpparien ja isäntien asia oli sopia keskinäiset välinsä ystävyydessä, ollen torpparien oikeus ja velvollisuuskin tuoda isäntiensä kuuluville näkökohtansa ja esittää parannuksia.
Toisella viikolla jo tuli Immeltä kirje. Siinä puhuttiin yleensä rakkaudesta, mutta kirjeen lopussa kosketeltiin torpparijuttua. Isä on hirmuisesti suutuksissaan nuorien seuralle, kirjoitti Impi, mutta minä puolustin Sinua ja todistin, ettet ollut kokouksessa saapuvillakaan silloin, kuin yllyttäviä puheita pidettiin. Isä on tulinen ja leppyy pian — — — Ikävöin kauheasti Sinua. Riennä luokseni — — —
Immen kirjeet olivat aina ennen panneet Jonnin veren riehumaan ja liekehtimään. Niitä lukiessaan näki hän valkoisen kaulan, näki nuoruutta uhkuvan vartalon, ja ne kerran nähtyään, menetti hän isännyysvallan oman itsensä yli. Syntyi aina huumaus, joka sammuttuaan ja laimettuaan jätti sydämmen tyhjäksi ja sairaaksi.
Mutta nyt ei kirje enää riehuttanut vertä. Jonni luki sen aivan tyynesti, melkeinpä välinpitämättömästi ja lopetettuaan lukemisen, teki hän ensi kerran itselleen kysymyksen: rakastanko minä Impeä?
Siinä kysymys, rakastiko vai eikö. Jos se mitä hän tunsi Impeä kohtaan, oli rakkautta, miksi se vaihteli, miksi se kiihtyi toisinaan, jälleen taantuakseen melkein vastenmielisyydeksi. Immen kuva ei milloinkaan synnyttänyt hänen rinnassaan hiljaista ja ihanaa onnea, kuten erään toisen naisen lapsekas kuva, vaan aina semmoista kuohuvaa, tulista, joka kuluttaa ja polttaa itse itsensä ja jonka jälestä sydän tuntuu rauhattomalta ja rikolliselta.
Se ei ollut rakkautta, se oli hurmausta ja veren leikkiä.
Impi puhui ja kirjoitti aina rakkaudesta, kuten voitaisi sanoilla pitää vireillä rakkautta. Huumauksen tilassa ensi kirjeitä lukiessaan tunsi Jonni ihanan palon suonissaan yltyvän hurjasti, kun Impi kirjoitti rakastavansa häntä, mutta sittemmin ja kylmässä mielentilassa lukiessaan yhä jatkuvia rakkausvakuutteita, tuntuivat ne mauttomilta ja kuluneilta, ja lopulta kävi niin, että juuri kirjeiden rakkauskohtia oli vaikein sietää.