Illempänä samat vaikeudet. Jota uhammin hän yritti, sitä vaikeammaksi ja aremmaksi muodostui tehtävä. Sydän vaati ratkaisuun, tehty lupaus ja kunniantunto vastustivat. Vuoroin oli toinen voitolla, vuoroin toinen. Iltana kolmantena voitti sydän, käsi piirti paperille vapisematta seuraavat rivit: ollakseni rehellinen Sinua ja itseäni kohtaan, ehdotan välimme purkamista. Elä tuomitse minua. En voi toisin menetellä, sillä tunteistani Sinua kohtaan puuttuu syvempi ja rauhaisampi lämpö, mielisin sanoa, että niistä puuttuu pyhyys. Kiitos kaikesta! Anna minulle anteeksi!
Immen vastine tuli pian. Se oli kauttaaltaan kylmä ja loukkaantumisen värittämä. Mutta loppuriveissä varastihe esiin luonnollinen ja teeskentelemätön Impi, jonka Jonni oli joskus muulloinkin vilaukselta nähnyt. Vastineensa lopussa kirjoitti Impi; haluaisin nähdä sitä ihmistä, joka nyt voi kadehtia minua, rikkaan Suursalmen tytärtä — — —
Satunäytelmän esirippu oli laskeutunut alas. Kun Jonni eräänä aamuna heräsi, tuntui näytelmä kaukaiselta ja sen tapahtumat leijailevilta utukuvilta, joiden keinotekoiset valot häipyivät ja sammuivat tyhjyyteen ja pimeyteen.
Alpon kauppahommat menestyivät hyvin ja meijeriliikekin lähti loistavasti alkuun. Tarkemmin mietittyään asiaa, ei hän huolinutkaan ottaa Pälsyä yhtiömiehekseen voittoja jakamaan, vaan korjasi ne ennemmin kokonaisina omaan kukkaroonsa. Hyvillä mielin ja salaa nauraen Jonnia, joka siirtyi syrjään juuri parahiksi, kun meijeri alkoi lypsää kultaa, maksoi hän takaisin ne rahat, jotka tämä oli osaltaan meijerirakennukseen sijoittanut. Kuiva ja asiallinen oli heidän puhelunsa. Jonnin ja Immen välien purkautuminen muutti heidänkin väliset suhteensa aivan toisiksi, kuin mitä ne ennen olivat olleet. Alpo ei ennenkään liioin ihaillut Jonnia, vaikka kyllä itselleen tunnusti tämän henkisen etevämmyyden ja suuruuden. Kun välit sitte siskon kanssa särkyivät, loppui entinenkin pieni ihailu, muuttuen puoliviralliseksi ystävyydeksi ja välinpitämättömyydeksi, jonka alta kuulosti ajatus: koeppa miten paljo tahansa, et sinä kuitenkaan maailmaa kumoon kaada.
Alpon naimapuuhista tuli pian tosi. Suursalmessa vietettiin komeat häät, joihin Impikin saapui Helsingistä. Häiden jälestä tuli hän Jonnia vastaan Alpon puodin lähellä. Viimemainittu aikoi lähetä paiskaamaan kättä, mutta Impi käänsi päänsä toisaanne, jatkaen matkaansa pysähtymättä.
Kievarin Kallekin, entinen rikkaiden ahtailija, löysi omansa naapuripitäjästä ja sai sen mukana talonkin, mutta lunnasrahoista tuli toiset tekemiset. Kievari yritti hakea lainaa, mutta sai eittäviä vastauksia oikealta ja vasemmalta. Pari emännän sukulaista takasi toki hänelle pankista kolmetuhatta ja samalla alkoi käydä juttu, että kievari oli halukas myymään Seppola-nimisen torpan, joka sijaitsi naapurikylän takamailla ja oli ensin oston kautta joutunut emännän suvulle ja sitte perintönä kulkenut talon mukana. Seppola oli rahaverolla, vuokraaja, vanha ja lapseton mies, oli jäänyt leskeksi eikä yksinäisenä enää halunnut jatkaa entistä eloaan, vaan luovutti isännälleen torpan, jossa hän ahkeruudella ja säästäväisyydellä oli koonnut itselleen pienen omaisuuden. Kuusituhatta kuului kievari Seppolasta vaativan, viisituhatta oli jo tarjottu, vastaanottopäivä oli Maarian vaiheilla.
Kuultuaan Seppolan myyntiä mainittavan, ajautui Jonnin mieleen jotakin, joka ei enää ottanut erotukseen. Lapsuudenaikaiset unelmat heräsivät eloon, kasvoivat väkevästi ja panivat rinnan uneksimaan onnea, torpparin onnea.
Torppa oli Jonnin lapsuusaikaisien mielikuvien suurin ja korkein, torppa ja torpan tupa, pellot, savuava riihi ja torpan isäntä ja emäntä. Kaislaan kuului kaksi torppaa, toinen voimaperäisempi, toinen vähäpätöisempi. Jonnin lapsuusaikoina isännöi viimemainittua Tani-niminen, pitkä mies, voimaperäisemmässä torpassa asui lyhyt ja tanakka Pietari. Kun oli milloin härkä tapettava tai muu suuri työ tehtävä, haettiin aina Tani taloon. Pietari työnnettiin kaupungin matkoihin ja muihin luottamustoimiin. Kaikki mikä oli miehekästä ja arvokasta, kaikki se sisältyi torppariin, kaikki mikä oli voimakasta ja yli muiden kohoavata, kaikki se käsittyi torpparin henkilöön.
Lyseossa oli Jonnin vierustoverina Veikko-niminen torpan poika. Kolmannella luokalla kirjoittivat he kerran vapaa-aineen. Veikon aineen nimi oli »Torppa». Opettaja luki sen ääneen luokalla, kiitoksen merkki häneltä. Aineen alkupuoli kuului: minun isäni on torpan isäntä, minun äitini on torpan emäntä, molemmat ovat torpparien lapsia Minä olen kasvanut torpan lehmän maidolla ja torpan pellon leivällä, minä rakastan kaikkia torpan poikia ja torpan tyttöjä. Isäni kuoltua rupeaa vanhin veljeni torppariksi ja joku torpan poika nai minun siskoni. Minusta tulee pappi, mutta minä en koskaan unhota kotitorppaani, jonka riihen takana teeret kukertavat pyryjä ja jonka pihalle kuuluu alhaalta lammen rannalta sorsien pehmeä rupatus. Kun minä tulen ylioppilaaksi, vien minä torpan pojille ja tytöille hauskoja ja hyödyllisiä kirjoja, minä opetan heille uusimpia kansanlauluja ja minä kerron heille kaikki, mitä minä tiedän. Kun Jumala lähettää hallan, joka vie viljan, on torppareilla ja heidän lapsillaan surun ajat, mutta silloin minä, joka olen heidän pappinsa, menen lohduttamaan heitä — — —
Jonni muisti, miten he vielä samana iltana menivät yhdessä tullintakaiseen männikköön lukemaan Veikon ainetta. Jonnin oli lukiessaan vaikea pidättää kyyneleitään, sillä aineen jokainen lause löysi vastakaiun hänen sydämmessään. Hän jäljenti aineen, opettelihe sen ulkoa ja kantoi sitä vuoden kaksi povilakkarissaan, kuin mitäki pyhää taikaesinettä.