— Talonpojaksi.
Tuo oli aimo ropsaus alas käsin, aimompi kuin Kaislan isäntä oli osannut odottaakaan. Liikemies tai jotakin muuta sen korkuista, sitä olisi voinut toki mainita, mutta talonpojaksi lyseon ylimmältä luokalta, se ei enää ollut miehen miete, se oli lapsen loru.
— Mutta jos sattuukin kiertymään käräjäkirjuriksi. Jullu, esimerkki, ei ole kaukana.
Jullu, käräjäkirjuri ja kirkonkylän surullinen henkilö, oli nimismiehen poika, jonka koulunkäynti oli keskeytynyt. Aste asteelta oli poika painunut renkien viinaveikoksi.
— Jos ei pätevämpiä syitä löydy kuin Jullu, niin…
— Syy se on sekin. Pätevämpiäkin kyllä löytyy, mutta niistä puhutaan toiste. Sinä palaat koreesti jatkamaan koulunkäyntiäsi, se on minun sanani, ja sen sanan takana ei ole tyhjää, sen sinä hyvin tiedät.
Äänessä, vaikka se vielä oli ankara, ei enää kuohunut silmitön suuttumus, samoin katseenkin tiukkuus oli lievennyt, molemmat luonnollisia seurauksia liiallisesta jännityksestä.
— Kas, lepuuttelee vähän.
Niska kumarassa lähti Kaislan isäntä ulos, ohjaten askeleensa riihtä kohti. Jonnilta pääsi helpoituksen huokaus. Tuntui että vaikein oli ohitse mennyttä, alkutaival tehty, yhtä vankkaa jatkoa vain. Taipumattomuutta loppuotteluissakin, jotka kyllä aikoinaan koituvat, ja hän voittaa elämänsä tärkeimmän voiton.
— Äiti, minun on nälkä.