Tyytymättömyyden ohessa oli yksinäisyyden tunne toinen musta enkelini. Se aina haparoitsi minua syliinsä — yöllä ja päivällä, ulkona ja huoneessa. Suurissa seuroissakin tunsin sen kylmät käsivarret sydämmeni ympärillä ja sen myrkkyhiset henkäykset sekautuivat joka tilaisuudessa sieluni elämään. Minä olin aina yksin…
Isäni kuoli rumaan rokkoon yhdennellätoista ikävuodellani, äitini muoto on himmennyt epäselväksi. Hän lie muuttanut majaa monta vuotta varhemmin kuin isä, koskapa muistooni ei ole jäänyt heikompaakaan huminaa hänestä. Hänen kuvansa minulla kuitenkin on tallessa. Yhdeksännellä ikävuodellani riittailin sen hiilellä harmaasen paperiin, omien aatosteni ja tuuminkieni mukaan. Isäni eli silloin vielä ja aina muistan miten ihmeesti hän kummasteli kuvan yhdennäköisyyttä muutamissa kohdissa. Sanoi että hiukset, silmät ja leuka olivat juuri äitivainajan omat ja niin elokkaat ja luontaiset, kuin jos paras kuvamaalari olisi ne siveltimellään laitellut. Tein koivun visasta kummantapaisen rasian, jota ei taitavinkaan insinööri olisi kyennyt avaamaan, ja siihen säilytin äitini kuvan. Kun isäni kuoltua lähdin maailmalle, oli rasia ja sen sisässä oleva harmaa paperi ainoa kalleuteni, rikkauteni. Mitään muuta ei minulla ollut.
Veljeni oli kolme vuotta minua vanhempi. Keväisenä päivänä erosimme. Satoi vettä ja kylmiä rakeita vasten kasvojani. Veljeni lähti toiseen suuntaan, minä toiseen. Häntä auttoi jo ensi askeleissa myötäinen tuuli — mutta sama tuuli pieksi rakeita minua kohden ja härnäili ilkeästi pienen vartaloni kanssa, joka oli ohuesti peitetty ja muutenkin hentoa tekoa.
Kuljimme kumpainenkin omia teitämme vuosia kymmenkunta. Kun pitkän eron jälestä tavattiin, oli veljeni varakas maakauppias, ja lisäksi vielä kihlautunut rikkaan tytön kanssa, joka peri kaksi taloa ja useampia tuhansia puhdasta rahaa. Mutta minun omaisuuteni mahtui kaikki pieneen nahkareppuun. Siellä oli Kanteletar, Enon opetuksia luonnon asioista, Kultalan tarina ja…
— Aika nahjus olet ollut, virkkoi veljeni ja viskasi äkeissään sängyn alle reppuni… ja aika narri myöskin.
— No älähän…
— Ole vaiti. Tuommoisia lapsen kujeita ei mies viitsi… tai koeta nyt perustaa itsellesi tulevaisuus tuon repun avulla, saat nähdä miten käy.
Kun siltä kannalta asiaa katseltiin, täytyi minun myöntää että veljeni oli oikeassa. Rupesin hänelle kauppa-apulaiseksi ja hän lupasi vetää minut vetelästä ylös omille jaloilleni. Tutustuttuani kauppa-asioihin, piti minun saada omahinen puoti ja voitolla sitte rikastuisin. Veljeni antaisi minulle tavaroita ostohintoihin, hankkisi minulle sopivan naimisen j.n.e.
Rintani hopeaisia toiveita täynnä asetuin tiskin taakse. Jo toisena iltana kähmäsin repusta salaa itselleni Kalevalan, luin maailman syntyä ja luin sitä intomielin. Kaikki muu unhottui ja väistyi ajatusteni edestä. Välimmiten tein kauppaa, mutta sotkin rätinkit hukkaan ja sitte töllistelin kuin puolihullu eteeni. Veljeni keksi Kalevalan, suuttui ja paiskasi sen tuleen ja korreksi muuttui rakas kirjani, jonka ojankaivuulla olin hankkinut.
— Olet mieletön nahjus, virkkoi veljeni… ja narri ja…