Eerikki oli peräti toista kalua. Ei käynyt kyliä eikä nauranut naisten jutuille, ainoastaan miehet ja miesten seurat huvittivat häntä. Hänessä oli ikäänkuin jotakin savustunutta, johon uppoutui kaikki hellemmät tunteet ja joka piti hänet erillään naisväestä ja lemmenvehkeistä. Mutta roteva, hirmuisen roteva hän oli varreltaan ja tietystikin väkevä ruumiin voimiltaan. Aivan satumaisia kaskuja liikkui kylässä hänen väkevyydestään… eikä ole syytä olettaa, että niissä olisi ollut kovinkaan paljon liiottelua, sillä kaikkine virheineen oli Eerikki kuitenkin kunnianhimosta vapaa. Ei se milloinkaan röystäillyt eikä suurilla sanoilla kerskaillut; kohautti vain olkapäitään, jotta leveä rinta hiukan paisui, kun milloin miesten kesken tuli puheeksi varren voima, hartiain tanakkuus ja muu sellainen vakava asia.
Talon kuuluttamisen jälestä odotettiin Eerikin ryhtyvän naimapuuhiin, kuiskailtiinpa jo taloja ja tanhuoitakin, jonne olisi sopiva lähteä onnea koittamaan, mutta kuukaudet kuluivat ja vuodet kuluivat eikä naima-yrityksistä tullut sen kummempiakaan. Ei kukaan kyennyt sanomaan, mitä miehellä oli mielessä, kun ei lähtenyt valintaan eikä ilmaissut salaisia ajatuksiaan edes puheniekoillekaan, joita tunkeili hänen ympärillään ensiaikoina hyvinkin ahkeraan. Ne olisivat naittaneet hänet päistikkaa jo ensimmäisenä isännyysvuotena, mutta into jäähtyi, kun kohtasivat vakavan, karhumaisen miehen, jonka pinta ja sisus oli niin kylmä, kova ja savustunut, ettei siihen noidan nuoletkaan ottaneet pystyäkseen. Luonnollisesti sitte kaikkien kuiskeiden ja arvelujen täytyi vähä vähältä vaieta, kunnes ei enää kuulunut hiiskaustakaan Eerikin naimapuuhista.
Ja aika riensi eteenpäin. Tuli hyviä vuosia, huonoja ja keskinkertaisia, aivan kuten vuosikymmenessä tapaa tulla. Oltiin pyhäinpäivän tienoilla, ilma oli kuivaa ja kylmää, mutta vielä ei ollut lumen rahtuakaan pudonnut routaisille maille. Eräänä lauantai-iltana ei Eerikki mitenkään saanut mietteiltään lepoa. Ajatukset, joita koetti karkoittaa kauas luotaan, tulivat saman tien takaisin ja ikäänkuin puistelivat kourillaan häntä. Ne olivat joskus ennenkin samaa tapaa pitäneet, mutta ei niin voimakkaasti kuin nyt. Olivat aina lopulta itsekseen tyyntyneet ja syvä uni oli niiden reuhkinan lopettanut. Mutta tällä erällä eivät ensinkään näyttäneet aikovan tyyntyä, ei miltään puolelta.
— Paljon selittämätöntä ja kummallista on ihmiselämässä, virkahti Eerikki huokaavalla äänellä, kun katseli kiiluvia tähtiä, jotka ikkunan kohdalla tuikkivat. Nousi sitte ylös, puki ylleen ja haki soihdun, mennäkseen talliin panemaan apetta hevosille. Mutta puolitiessä tulikin Heikka häntä vastaan.
— Luulin sinun vielä olevan kylillä, virkkoi Eerikki, pyörtäen samassa ympäri, kun näki veljen tulevan suoraan tallin puolelta.
— Johan tuota on ollut aikaa kyläillä, on jo melkein puoliyö.
— Onhan se jo.
Ja tupaan meni jälleen Eerikki, sammutti soihdun, veti saappaat jalastaan ja istahti sängyn laidalle. Istui siinä hetkisen, istui ja mietti ankarasti. Nousi sitte äkkiä ylös, hiipi hiljaa veljen kamaria kohden, veti oven auki ja kysäsi:
— Heikka, joko nukut?
— Enhän minä vielä ihan…