Viikon kuluttua karahuttivat he toisen kerran kiinni toistensa housunkauluksiin tanssitalon pihalla. Onni oli yhtä kova kuin ensimmäiselläkin kerralla, sillä Olavi taas kaatui seljälleen omaan heittoonsa… ja vähäsen vinhammin ja suoravammin kuin pellon nurmella. Pohjalainen eli laiha-Saku, joksi häntä kylässä nimitettiin, jäi taaskin poikinpuolin päälle ja vakuutteli, uninen ilmaus kasvoilla, ettei sitä vielä voitoksi voinut mainita… oli muka ollut onnettaren sormipäillä koko kaato.
— Mimmoinen se sitte on voitto? kysyi Olavi ähkien ja puhkien.
— Veli veikkonen, se on vallan erilainen.
Toisen tappion jälestä muuttui jöröluontoinen Olavi vieläkin jöröluontoisemmaksi. Tunsi häpeän olevan leimattuna otsalleen, joten vältti kylissä käymisiä, tunsi sisäpuolisen tanakkuuden yhä pehmenevän, joten harvoin enää vaihtoi sanaa kenenkään kanssa. Tallin ylisillä vaan kupelehti kesä-illat ja pyhäpäivät, miettien ja tuumaillen elämänsä entisyyttä, nykyisyyttä, ja tuntuipa siltä, että kaikki oli surkeasti sotkussa.
Pidettiin sitte kesällä kylässä heinitalkoot, ja erityinen pyyntö lähetettiin Olavillekin, hän kun oli tyrmäkkä niittomies ja tarkan työn tekijä. Olavi tahkoi rautansa ja meni talkoosen. Eellimmäisenä löi kumoon pitkää kastikasta, otti lakehisen, leveän ja puhtaan, jotta kateeksi kävi monelle vähemmin tyrmäkkäälle. Ainoastaan yksi mies kykeni astelemaan hänen rinnallaan, ja se mies oli laiha-Saku. Se pysytteli tasan kohdalla ja sen rauta se kaatoi kumoon vahvaa kasteheinää leveälti ja tuppenaan puhtaasti, vaikka käyttikin suoraa vartta, jommoiseen ei ollut nuoruudesta saakka harjaantunut.
Ei Olavi sivuilleen silmäillyt, mutta sittekin hän myötänään näki edessään Sakun, näki sen jalan muutokset, vartalon taivahdukset, ja kuuli terävän terän surahduksen, terän, jota taitomies käytti — mitään muuta eivät hänen aistimensa havainneetkaan.
Illalla, auringon alennettua, lopetettiin niitto, ja ladon lähelle kertyi koko talkookansa, kylän kolmattakymmentä nuorta miestä ja sama määrä naisväkeä. Sytytettiin piiput palamaan ja valmistauduttiin astelemaan ylös taloon, jossa talkooväkeä odotti katetut pöydät ja pelimanni.
Mutta juuri ennen lähtöä sattui niin, että Olavi ja Saku rynnähtivät kolmannen kerran yhteen. Ensimainittu, joka oli melkein kuumeenlaisessa tilassa, vaani nimittäin koko lähtöpuuhain aikana tarkasti Sakua, astui sitte hänen eteensä ja virkkoi, puhkuen ja seisoen hajasäärin:
— Täällä puolen on kolmas voitto vasta miehen voitto. Sinä olet kahdesti kaatanut minut, kun kaatanet kolmannen kerran, ei ole enää väittelyä.
— Sopisihan koettaa, vastasi Saku ja uninen ilmaus hänen laihoilla värittömillä kasvoillaan vilkastui äkkiä.