Hänen perheellisiä seikkojaan ei Elli ensi aikoina tullut kysyneeksi. Mutta kerran — isäntä oli silloin matkalla — hän sattumalta kuuli piikojen puhuvan rouvasta. Rouva tahtoisi nähdä, minkälainen nyt on talossa, virkkoi toinen; toinen arveli että sitä kyllä kehtaisi näyttää. Elli heti kysymään tarkemmin. Sai tietää että rouva sairastaa parantumatonta tautia; asuskelee vinttikamarissa rohtopullojen ympäröimänä, kaikkein hylkäämänä. Oli vielä aamu, joten Ellillä oli vapaata aikaa joku pari tuntia. Hän pyysi palvelustyttöä näyttämään raput, otti käsityön mukaansa ja meni tervehtimään rouvaa. Saman päivän illalla kirjoitti Ainalle ja mainitsi erittäin, että hänellä jo oli kaksi hyvää ystävää.
Konditori oli todellakin hyvässä maineessa, kuten isäntä oli vakuuttanut. Mitään varjokuvia ei tapahtunut isoon aikaan ja Elli oli melkein aina hyvällä tuulella.
Mutta eräänä iltana kevätpuolella tuli kaksi upseeria, jotka käyttäytyivät hävyttömästi. Viiniä tilatessa toinen jo nosti Elliä leuasta, kutsuen häntä kultanupuksi, keijukaiseksi, enkeliksi y.m. Elli ei tuosta vielä kovinkaan suuttunut. Mutta viinilaseja viedessä veti toinen hänet syliinsä äkkiä ja suuteli silmiin.
Elli ei kirkaissut, mutta irti päästyään hän pyyhkäisi kädellään lasit lattialle; lasit menivät pirstaleiksi ja viiniä roiskahti seinäpapereihin. Uutta ei tuonut enää.
Upseerit rupesivat meluamaan niin kovasti, että isäntä haettiin saapuville.
— Viiniä, viiniä, huusivat he ja kalistivat sapelejaan; uhkasivatpa tehdä tuhoja, joll'ei vaatimusta pian täytetä.
— Jos viette, virkkoi Elli isännälle, saatte kassan avaimet paikalla kätenne. En jää enää tunniksikaan tänne.
Isäntä mietti. Astui sitte meluavien upseerien luo.
— … Kolme pulloa samppanjaa, vähempään emme tyydy.
— Olkoon menneeksi, vastasi isäntä.