— No… hei… Kas heltipä peijakas… Jeesus, mikä sinun on?
Juha näki, miten poika vaipui sohjuiseen lumeen, suonenvedon tapaisesti puristaen käsissään kankea. Kasvot olivat valkoiset kuin paperi, katse oli sydäntä vihlaiseva.
— Herra Jeesus…
Juha oli nykertyä hänkin kinokseen. Tuntui kuin olisi polviniveleet ja muut jäntereet äkkiä vedetty poikki… kurkkukin kieltäysi tekemästä palvelustaan, ääni muuttui ilkeäksi myrinäksi.
— Pois kotiin… pian… pian.
Perässä tuli ajajia, joten Juha sai pian apua. Kuorma purettiin tuota pikaa ja poika nostettiin pitualleen rekeen. Nostettaessa hän parkui surkeasti, vakuuttaen että koskettaminen teki hirveän kipeää.
— Joku teistä ajaisi kuorman rantaan, pyysi Juha, ja toisi hevosen kotiin.
— Villi-Heikki tuolla käy jouten, hän kyllä voi.
— En minä ilmaiseksi pyydä. Noh, hei…
Ja kotia kohden lähti Juha Juhanpoika ajamaan, mieli sekavana, ajatukset hurjassa epäjärjestyksessä. Hän vaistomaisesti käsitti, että jotakin kamalaa, hirmuista oli tapahtunut pojan suhteen. Onneton oli kasvoiltaan valkoinen kuin palttina, ja milloin reki tärähytti kiven kylkeen tai muuhun töykämään, kuului sydäntä vihlova huuto ynnä vakuutus, että teki niin hirveän kipeää.