Ja niin ne jäivät tukinvedot ja muut suuret yritykset turpeesensa nukkumaan. Elämä muuttui tyyneksi, hiljaiseksi, päivät vierivät iltaan toisensa jälestä, mutta entistä intoa ei enää lieskahtanut eloon. Tapausten kulku oli vaikuttanut Juhaan aivan unijuoman tavoin. Toiveet, suuret pyrinnöt nukahtivat kiltisti. Sydenpoltto tuli ainoaksi sivukeinoksi, jolla ansaittiin vuosittain joku vähäpätöinen summa. Metsän kodikas humina, tulen heikko rätinä, savun nousu korkeuteen… kaikki sointui Juhan uupuneen hengen kanssa. Metsä tuli hänen mieluisimmaksi olinpaikakseen, kotia lukuunottamatta. Tyttö sai ajaa sydet rautaruukiin ja hoitaa äidin kanssa raha-asiat. Juha ei kumpaakaan tointa mielinyt. Polvet tuntuivat jo aamuisin kankeilta ja mustaan tukkaan alkoi ilmaantua valkoisia suortuvia. Vanhuus noin varkain lähenteli…
Kuolipa sitte muori ja asiain tila sai äkkiä uuden käänteen.
Eräänä sunnuntai-ehtoona lähti poika, joka jo aikoja sitte oli toipunut jaloilleen, kylään ruistalkoosen, palaten kotiin vasta seuraavan päivän illalla, silmät punaisina, askeleet horjuvina. Juha ei pojassa mitään erityistä älynnyt, vaikka muutoin kummasteli tuota liiallista viipymistä. Mutta äiti, tultuaan tupaan Mariannan kanssa iltalypsyltä, rupesi heti torumaan ja elämää pitämään.
— Kehtasitkin pilata maineesi, nimesi ja…
— Suru sen teki.
— Mitä surua sulla on? Mitä?
— Kuulehan, äiti poloinen, meidät kaikki perii hukka… vaarivainajan velka haetaan ulos.
— Mi… mitä…?
Juhan korvissa rupesi suhisemaan, ja kurkku tuntui hirmuisen ahtaalta. Pojan viimeinen lause oli tehoisaa unijuoman vastamyrkkyä. Sydänkomerossa alkoi liikkumaan ajatuksia sikin sokin… olivat yksi toistaan kuumempia, polttavampia.
— Mitä sanoit vaarivainajan velasta? Mitä?