— Oh, kyllä minä ymmärrän… sitte tulevana kesänä tai sen jälestä.
Siitä hetkestä saakka kääntyi elämä entiselleen meillä. Klaara puuttui jälleen talonkomentoon semmoisissakin asioissa, jotka olivat ulkopuolella emännän toimintapiiriä. Jussin vihellykset rupesivat silloin tällöin kuulumaan kartanolla, ja piiat saivat keskinäistä mutisemisen aihetta. Ja Klaara innostui puuhaamaan kanahoidon alalla. Molemmat kanat munivat pitkin kesää ja hautelivat munistaan poikasia, joten meillä syksyn tullen oli siipikarjaa noin tusinan vaiheille. Toinen verta lie joutunut haukkain ja varisten herkuiksi, sillä huolimatta siitä, että Klaara usein pamahutteli kartanolla minun haulikollani — hänellä oli tosiaankin siihen rohkeutta, niin kahdenkymmenen-vuotias kuin olikin — kävi piikain kesken usein kuiske, että taas vei yhden.
Seuraavana kesänä ruvettiin tosiaankin meillä rakentamaan kanahuonetta, mutta sitä ennen sattui erinomainen tapaus, josta seurasi että minä ja meidän talon koko väki kirjoitimme itsemme eläinsuojelusyhdistykseen jäseniksi. Oli nimittäin siipikarjan joukossa Pyrho-niminen kukko, komea ja suurikasvuinen lintu, jolla oli paksut, karvaiset jalat, lihavat heltat leuan alla ja komeat, loistavan väriset pyrstöhöyhenet. Jussi ja minä pidimme Pyrhosta kaikkein enin, kopean käynnin ja ehkä etupäässä römeän äänen vuoksi, joka sillä oli. Se ei koskaan kiekunut virttään yhteen jaksoon, vaan keskeytti sen ja laski sitte päälle lopputörähdyksen, paksun ja römeän törähdyksen, joka olisi pannut pahimmankin äkäpussin nauramaan makeasti. Ja miten lie sitte ollutkaan, mutta Pyrho peijakas joutui surkeaan epäsopuun erään nuorekkaan emäntänsä kanssa. Pieksi ja kuritti sitä armottomasti, milloin väin pääsi kynsin lähelle. Klaara koitti vitsalla rakentaa sopua niiden välille ja opettaa Pyrholle sievempiä gentlemanin tapoja, mutta vitsa ei auttanut. Pyrho oli liian pahanpintainen tekemään parannusta ja ottamaan oppia. Kanaraukan ei ollut tuleminen ruokailemaan muiden kanssa, vaan täytyi kaarrella loitompana, herransa vihaa ja julmuutta peläten. Kun ei mikään keino auttanut, tuli Klaara pyytämään minulta neuvoa. Annoin ainoan syntysanan, joka oli tiedossani ja virkoin:
— Ei auta muu kuin tappaa tuo onneton. Mikä sen nimi taasen onkaan?
— Margareeta… erinomaisen huono muisti sinulla on joskus.
— Niin vainenkin. Ei auta muu kuin tappaa Margareeta.
— Ei, ei, ei ikinä.
Semmoista ei Klaara kärsinyt kuulla mainittavankaan, sillä Margareeta oli hänen lempikanansa. Muni suuria munia, hautoi tyystin ja oli väriltään harmaanpilkullinen, oikein hienon maun mukainen.
— En minä muuta keinoa tiedä.
— Mutta minäpä tiedän. Te miehet olette olevinanne niin viisaita ja…