— Jaha, jaha. Tee vaan oman tahtosi mukaan, en minä kiellä.
Illalla istuimme Jussin kanssa vajan edessä. Oli haravain korjausta ja muina heinänteon lähtöön valmistusta. Puhelimme heinänkorjuusta ja ilmoista, jotka olivat viime aikoina näyttäneet pelottavan epävakaisilta. Äkkiä vihjasi Jussi minua kylkeen ja virkkoi:
— Nyt on Pyrho raukan viimeinen hetki, katsoppa. Klaara oli ilmaantunut kartanolle, yllä harmaanpilkullinen pukine ja kädessä kyökkiveitsi.
— Tipa, tipa, tip tip-tip.
Tuskin kanaparvi oli kuullut äänen, kun jo hyökkäsivät kilvassa hoitajaansa kohden, Pyrho ensimmäisenä ja Margareeta joukon jälessä, pelokkaana ja arkailevana.
— Tipa, tipa tip-tip… Ja Klaara kumartui ja kaappasi sukkelasti syliinsä kukon. Huusi sitte piikaa avukseen ajamaan kanoja koppiin päin ja käveli itse kyökin seinustaa kohden. Siellä Pyrho vielä päästi viimeisen kaksijaksoisen virtensä. Erinomaisen sukkelasti kietasi Klaara siltä niskat nurin… nujerti noin vaan ympäri, kuten olisi pehmittänyt lankakerää, ja vetäsi sitte kyökkiveitsellä kurkun auki, sitoi niinirihmalla jalat kiinni ja ripusti Pyrhon kyökin seinään. Se ei enää liikahuttanut siipeäkään.
Henkeä pidättäen olimme me seuranneet Klaaran mestarityötä.
— Tuo oli sukkela kiepaus, virkkoi vihdoin Jussi.
— Oli kieltämättä, myönsin minä… se kävi kuin sähkön työ.
Tuli aamu, ilma oli kirkkaanpuoleinen. Jussin kanssa syttyi meille kiivas, heinäntekoa koskeva väittely, ja me emme aikoneet kumpikaan taipua. Mutta kesken väittelyä tunkeutui korviimme huuto, että kukko oli yöllä kadonnut kyökin seinästä, ei tietty minne ja mitenkä. Höläkässä joku arveli, että oli ehken käynyt talossa varkaita yöllä, joko kaksi- tai nelijalkaisia, yhdentekevä. Väittelymme keskeytyi hetkiseksi, mutta yltyi taas kahta tulisemmaksi, ja minä aioin juuri, kun ei muu auttanut, isäntämahdillani kerrankin nolata Jussia, mutta samassa kuului huuto, että kukko söi ruohoa puutarhassa. Joku piioista oli sattumalta keksinyt sen siellä. Menimme Jussin kanssa puutarhaan, jonne Klaara ynnä talon koko naisväki oli keräytynyt. Ja aivan oikein, siellä käveli Pyrho viinimarjapensaan lähellä aamiaisen hommassa. Naisväki siunaili, mutta Klaaran kasvot olivat punaiset kuin tulenliekki. Nähtyäni veripisaroita ruohostossa ja älyttyäni Klaaran sydämmen tilan, katsoin Jussia paljonsanovasti silmiin. Jussi käsitti katseen, meni ja kaappasi kukon syliinsä, ja sitte me läksimme kaksin tarhan puolelle. Takaisin palatessani kannoin kädessäni päätöntä Pyrhoa ja ripustin sen jälleen kyökin seinälle, samaan naulaan, josta se oli yöllä pötkinyt alas puutarhaan.