— Ja siitä tulee jäsen eläinsuojelysyhdistykseen.
En muista mitä puhuinkaan, mitä tunsinkaan. Koko maailma oli kuin mikä suloinen sinfoonia.
Hain hevosen ja lähdin oitis puusepän luo. Vasta iltapuolella menin niitylle. Ilmoitin Jussille heti iloisen asian — mahtipontisesti ja ylpeästi. Leveä hymy ilmaantui Jussin huulille ja hän katsoi minua isällisesti. Ja virkkoi sitte:
— Heinä on tänään erinomaisen sopivaa niitolle… On semmoista pehmeämäistä, lauheaa.
— Taitaa olla.
Ja sitte me rinnatusten heiluttelimme viikatteitamme joukon etupäässä, ja heinä katkesi poikki niin keveästi ja hauskasti.
Sitä huiteli oikein lystikseen.
Ei pyyssä kahen jakoa.
Sehän se vasta oli piina ja kiusaus, kun sukkamielisyys rupesi vaivaamaan Vilppua, tuota vankkaa ja kunnon poikaa, joka oli rehellinen kuin itse taivas, luja ja tanakka kuin harmaja kivi. Häntä, joka pitkine tukkineen, pienine, ystävällisine ja järkevine silmineen oli oikea tyytyväisyyden, rauhan ja onnen perikuva. Mutta sellainen se oli säälimätön kohtalo. Sukkamielisyyden kidutuskone työnsi terävät piikkinsä Vilpun olentoon säälimättömästi, armottomasti, hapannuttaen äkkiä koko hunajaisen elämän, riistäen unen ja ruokahalun ja synnyttäen kamalan karvaita tunteita rinnassa.
Hän oli tullut katsoneeksi Hiltua, Salmelan keskimmäistä tyttöä, syvänpuolisesti silmiin. Tuli yksinäisinä hetkinä verranneeksi sitä pieneen ja arkaan pyyhyn, joka, vaikkei osaakaan visertää kauniisti ja vaikka asustaakin mieluummin jylhissä kuusikoissa, kuitenkin on herrain herkku, kuningasten ruoka.