Lystikäs hymy ilmestyi Vilpun suupieliin, ja, melkein pidättäen hengitystään, hän seurasi Aatun astuntoa. Nyt se oli jo vallan lähellä, oli ehkä syli tai kaksi ojan reunan ja astujan väliä. Nyt, nyt…
Kuului huuto ja molskahdns, kun Aattolan Aatu muksahti porraslautojen kanssa syvään, mutapohjaiseen ojaan. Sitte kuului pärskinätä, veden solinaa, kirouksia.
— Tämä on Vilpun työtä, tämä kaikki… se mies on oikein emäpaholainen.
Ja Aatu pärskyi ja noitui Vilppua. Iskien kyntensä lujasti ojan rantaan kiinni, onnistui hän vihdoin pääsemään kuivalle. Ravisteli sitte itseään, ravisteli ja noitui Vilppulan Vilppua.
— Senkin ryökäle, hirtehinen… minä siltä mieheltä löisin kallon halki, jos nyt… uh, uh, huh.
Aatu lähti juoksemaan polkua myöten. Housunlahkeet ja päällystakin liepeet pitivät sellaista ääntä, kuin jos olisi lyöty märkiä pyykkivaatteita toisiaan vastaan.
Kun Aatu oli kadonnut näkyvistä, pujahti Vilppukin pensaikosta ulos ja päästi sellaisen naurunrämäkän, että rinta ja vatsa oikein kumahdellen soivat. Hän oli kuullut Aatun puheistakin jok'ainoan sanan.
— Itse sinä ryökäle olet ja hirtehinen. Mutta saitpa nyt kylmän kylvyn, sait sellaisen ettei se ikinä unhotu. Se tuli Vilppulan Vilpun kädestä, se.
Ja Vilppukin kierti kotiaan kohden, veti lyhyet unet aamupuhteella ja lähti sitte töihin. Aattolaan ei hän mennyt eikä muutenkaan naapurin poikaa tavannut. Heillähän oli kummallakin vihanturkit yllä, ja askeleet sopi asetella siten, että aina pääsi sivu hyvän päivän sanomattakin. Mutta Salmelaan kihlajaisiin meni Vilppu, muuttaen jo mennessään naamansa viattoman näköiseksi. Istuskeli penkillä ja meni sitte tanssittamaan morsianta. Pyöri viisi minuuttisen, pyöri toisen ja kolmannenkin, hellittämättä Hiltua, vaikka tämä monta kertaa kuiskaten pyysi. Vihdoin Aatu meni pelimannin luo, tarttui rokaan kiinni ja keskeytti soiton. Mutta Vilppu tömpytteli jalkojaan minuuttisen vielä soitottakin, hellitti sitte morsiamen, kiitti ja lähti suoraa päätä ovesta ulos. Häihin hän ei mennyt tirkistämäänkään. Lähti vain hääpäivänä suon kydölle, nokesi siellä itsensä ja asteli sitte illalla mustana ja hikisenä häätalon ohitse kotiinsa eikä edes vilkaissutkaan pihalla seisovaan ihmisjoukkoon.
Hän oli luonteeltaan sellainen jörrimäinen.