Emännät nauroivat ja nauraa täytyi Aatunkin, omalla kustannuksellaan.
— Näette hyvät ystävät, ei pyyssä ole kahen jakoa… mutta oli onni onnettomuudessa, että löytyi toinenkin pyy, yhtä sievä, yhtä pieni, arka ja…
Vilppu katsoi vaimoaan silmiin.
Ja taasen on elämä noissa kahdessa sivutalossa niin kadehdittavan rauhaisana, sopuisata. Jos tiesi milloin vie sinut heidän seutuvilleen, niin poikkee katsomaan heitä. Sano vain terveisiä kotiseudultasi, niin tulet oitis heidän ystäväkseen. Voit viivähtääkin heidän luonaan jonkun ajan, sillä elanto ja karjan-antimet eivät ole heillä tiukassa — saat kaikkea mitä mielesi tekee.
Ja ihmiset ovat niin yksinkertaisia, niin suoranaisia ja järkeviä, että sinun täytyy heihin väkisinkin mieltyä. Eroot heistä kaiholla. Hyvästijätön hetkellä tulevat he kaikki saapuville ja puristavat kättäsi niin lämpöisesti ja sydämmellisesti, ja käskevät tulemaan toisenkin kerran…
Kilparadalla.
I.
Ei Pekka itsekään tiennyt miten tuo suuri ja kumma ajatus osui tulemaan hänen päähänsä. Oli niitä ollut kilpa-ajoja pitäjässä jo useampana talvena, oli jaettu palkintoja, pidetty puheita hevosrodun parantamisesta, oli puhallettu torvia ja pistetty hypyksi kilpa-ajojen kunniaksi, mutta Pekka oli pysynyt erillään koko hälinöistä. Ei hän koskaan tullut ajatelleeksikaan kilparataa ja semmoista ravaamista, jossa puolen minuutin ennätys voi tuoda hevosen omistajalle kuolemattoman kunnian ja puolisataa hopeamarkkaa!
Sukka, nuorekas tamma, oli hyvä juoksemaan, se oli ilmeinen totuus. Se vihlasi mennä, niin jotta, niin… Mutta Pekka ei milloinkaan ajanut ennätyksen vuoksi. Muuten vaan mennessä metsään, havukuormaa noutamaan, hän hevosen omaksi iloksi jolloinkin hellitti ohjat metsätien typpyrällä, ja silloin sitä kaapaistiin vinhasti mäkeä alas. Oikein suhisi Pekan korvissa. Lumen kattamat kivet, mättäät ja katajapensaat tanssivat kuin tuiskussa ohi. Ja Sukan jalat pitivät sellaista menoa, ettei silmä tahtonut voida erottaa vuorottelemista. Kuului äänikin niin tiheä kuin pienen höyryveneen propellista, jommoisen Pekka oli kaupungissa silakkamarkkinoilla käydessään nähnyt laiturin viereen laskevan.
Ei pitkiä matkoja ajettu noin pyörryttävän huimasti, sillä Pekka oli kieltämättä järkevä mies. Typpyrän alla se jo vauhti vähennettiin. Pekka veti ohjista, ja hänen tapansa oli aina silloin sanoa makealla suulla: Noo Sukka, soo Sukka, siivolla nyt.