— Eikä tulekaan siksi, ehätti sisar sanomaan. Ne ovat kilpahevoset toista sorttia.
— Näet vain turhaa vaivaa, huomautti äiti… ja kulutat aikojasi.
Pekka hymyili mahtavan näköisenä, kuten etevän hevoismiehen sopikin, ja virkkoi sitte:
— Sukka on juoksija, hyvä juoksija, siitä annan vaikka niskani pantiksi. Ja paremmaksi se aina oppii, ennätys nopenee joka päivä ja juoksu käy kauniimmaksi. Eivät ne sen kummempia ole muutkaan kilpahevoset, lihaa ja luuta nekin ovat tietääkseni. Ja mitä ajan hukkaan tulee, niin omat mun päiväni.
Miehekäs puhe teki vaikutuksensa, ei kukaan enää lausunut kieroa sanaa. Pekka oli ollut, hyvien luonteenominaisuuksiensa vuoksi, vanhempain lellikki paitaressusta saakka, ja mieheksi tultuaan oli hän osottanut aina sellaista vakavuutta ja järkevyyttä, ettei hänen asioihinsa, pystynyt kukaan iskemään kynttään, ei vieras eikä omahinen.
— Hm, kukapa sen sitte tietää, virkkoi isä tyytyväisenä… jos käy hyvinkin.
— Jos saisikin palkinnon meidän Sukka, toivoi sisko.
— Vaivat ei sitte menisikään hukkaan, huomautti äiti, joka useimmiten mielipiteissään kallistui käytännön puolelle… ja sehän olisi oikein hyvä asia.
— Kukapa sen tietää, perästä kuuluu…
Järkevä maltillisuus pidätti Pekkaa hypähtelemästä iloissaan. Ei sopinut hevoismiehen arvolle, piti pysyä tyynenä, kylmänä ja tasaisen näköisenä. Lapset ne höläköivät, kun on jotakin erinomaista tulossa, mutta ei miehet; mies malttaa aina luontonsa.