— Samat sanat, lisäsi Pekka… kyllä tässä vaan tiedetään.
Ja istui rekeen ja lähti ajamaan. Lumi soi teräkseltä reen anturoiden alla, mutta ilma oli tyyni — hyvä ja suotuisa asianhaara, sillä tuuli haittaisi juoksua ja hengästyttäisi pahemmin. Sukka ei nimittäin ollut väljempirintaista lajia.
Pari tuntia hiljaa ajettuaan ehti Pekka perille. Palkintotuomarit, kilpailijat ja yleisöä oli keräytynyt kilparadalle, kirkonkylän järven jäälle. Siellä oli lihava lukkari, etevä hevoismies ja hevoisrodun harrastaja, siellä oli monet palkinnot voittanut Mannilan lautamies, joka aina tapasi olla hiukkasen oluessa, ja siellä oli pitäjän muutkin mainioimmat hevoismiehet. Hevosia juuri sisäänkirjoitettiin. Pekka meni lihavan lukkarin eteen, veti viisimarkkasen esille, ilmoitti hevosensa nimen, sukupuolen ja ijän.
— Hyvä, sinä olet viimeinen, tässä on jo yksitoista edellä. Kai se on virheetön ja mitan täyttävä.
— Kyllä, kyllä se on… näkeehän sen pelkällä silmälläkin.
— Juu, juu. Kuuluu olevan peijakas juoksemaan.
— No, ei häntä vielä tiedä kehua… mutta pian se nähdään.
Mannilan lautamies tuli myöskin Pekan kanssa juttelemaan.
— Kas vaan, Pyörän poika se onkin. Nyt on kylmä ilma, heh, heh, hee. Saa nähdä kuinka meidän tässä käy, heh, heh, hee. Mutta koetetaan, Pekka, koetetaan kovasti.
Ja Mannilan lautamiehen suupielissä oli leveä hymy, kun katseli Pekan hiirakkoa hevosta, joka, rinnat huurteisena, seisoi muiden kilpahevosten rivissä, valmiina panemaan parastaan omistajansa kunniaksi.