Melkein vuoden kesti hänen seikkailijaelämänsä, jolloin hän koki kaikkia, mitä katupoika voi kokea, ja teki kaikkia elkeitä, joita katupoika voi tehdä. Eikä ensimmäinen, syyttömästi saatu selkäsauna sittekään herennyt kirvelemästä, se oli yhä kuin takaisin maksamatta ja korvaamatta.
Kun ei hän kehdannut näyttäytyä tädin edessä, täytyi hänen joskus, kun muu keino ei auttanut, pistäytyä kotiin anastamaan ruokaa ja muutakin, jota voi ruuaksi vaihtaa. Nämä anastukset aina myötäsivät. Jota rohkeampi hän oli, sitä parempi onni seurasi häntä, ja kun hän äkkiä ilmaantui äidin eteen, jäykistyi tämä aina ja katseli ristissä käsin hänen menettelyään.
Koulunkäyntinsä oli hän heittänyt valtaan, hän oleskeli vain kaduilla, satamissa, tekipä hän joskus retkiä maaseutukaupunkeihinkin.
Vihdoin hänet saatiin kiinni omassa kodissaan, jonne hän kovan onnen pakottamana oli taasen lähtenyt anastuksille. Kun ei hän luvannutkaan parantaa tapojaan, ja kun hän jo oli ennättänyt tehdä pitkän sarjan pikku rikoksia, ei hänen kanssaan enää kokeiltu, vaan lähetettiin hänet piammiten laitokseen — onnellisinta mitä hänen mielestään hänelle saattoi tapahtua. Lähtöpäivä oli rajapyykki hänen elämässään, sen pyykin ohi matkattuaan paiskasi hän luotaan pahantapaisuutensa, kuten leikkikalun, josta oli jo saanut kyllikseen.
— Mitäpä jos olisit osunut kovakyntisien hoitajien käsiin, olisitko karannut ja tekeytynyt uudestaan pahantapaiseksi?
— En, sitä en olisi tehnyt, minä olisin kärsinyt.
Hän katsoi minuun ja hänen silmissään iski rohkea kipinä, joka vaikutti minussa luottamusta hänen sanoihinsa.
Seuraavana keväänä me erosimme.
Yhden ainoan kerran olen häntä tavannut sittemmin, ja siitäkin tapaamisesta on monta vuotta. Pohjoisesplanaadilla oli joulunaikainen ihmistungos, tungoksessa tarttuu joku minun palttooni hihaan, ja korviini kuuluu:
— Opettaja, hyvää päivää.