Kun intiaanit seuraavana aamuna huomasivat, että vanki oli karannut, ja löysivät molemmat kuolleet vahdit, nousi heidän kiukkunsa ylimmilleen.
Turhaan kokivat he kuluminkin väkirynnäköllä valloittaa kalliota tahi kiivetä sen laelle.
Kotkansilmän johdolla puolustettiin sitä erinomaisen hyvin eikä intiaaneille jäänyt muuta neuvoksi kuin nälällä pakoittaa puolustajia antautumaan.
Päivän kuluessa hautasivat he suurilla juhlallisuuksilla päällikkönsä ja varustautuivat kaikin tavoin viimeiseen päättävään taisteluun.
Aurinko oli jo laskenut kauvas länteen ja viipyi ainoastaan kuni iso, punainen tulipallo taivaanrannalla, kun äkkiä valkoinen ratsujoukko karahutti poikki aavikon.
Äänekäs hurraa-huuto kaikui kalliolta ja siihen vastattiin aavikolta.
Intiaanit kiiruhtivat hevostensa luo.
Liian myöhään!
Kuni äkäinen tuulispää, sellaista vauhtia tulivat ratsumiehet.
He iskivät maahan kaikki, jotka heidän tielleen joutuivat. Ainoastaan muutamain intiaanein, jotka ehtivät hevostensa luo, onnistui päästä yleisestä verilöylystä ja paeta korkean aavikko-heinän suojassa. Useimmat kaatuivat miekan iskuista.