— Nyt se on valmista! huusi Gervaise, ilmestyen takaisin, käsivarret paljaina, pienet vaaleat hiukset valloillaan ohimoilla.
Vieraat tungeksivat pöydän ympärillä. Kaikilla oli nälkä, ja he haukottelivat ikävystyneen näköisinä.
— Kunhan isäntä tulisi kotiin, sanoi pesijätär, niin voisimme alkaa.
— Kyllä sitten soppa ennättää jäähtyä! sanoi rouva Lorilleux. Coupeau myöhästyy aina. Ei olisi pitänyt, päästää häntä menemään.
Kello oli jo puoli seitsemän. Kaikki ruuat paloivat; hanhi paistui ainakin liiaksi. Silloin Gervaise epätoivoissaan puhui, että pitäisi lähettää joku katsomaan läheisiin viinikauppoihin, eikö siellä näkyisi Coupeauta. Ja kun Goujet tarjoutui lähtemään, niin Gervaise tahtoi lähteä hänen kanssaan; Virginie, huolissaan miehestään, seurasi heitä. He lähtivät kaikki paljaspäin. Seppä, jolla oli pitkä takki päällä, talutti vasemmassa käsikynkässään Gervaiseä ja oikeassa Virginietä, joten he täyttivät koko katukäytävän. Goujet sanoi, että hän oli kuin ies, jolla kannetaan kahta ämpäriä; ja vertaus oli heistä niin hullunkurinen, että heidän täytyi pysähtyä nauramaan. Ja kun he näkivät itsensä makkarapuodin peilistä, nauratti heitä vielä enemmän. Mustapukuisen Goujet'n rinnalla molemmat naiset näyttivät kirjavilta ilotytöiltä, ompelijatar ruusunkukikkaassa musliinipuvussaan ja pesijätär valkoisessa, sinitäpläisessä karttuunihameessaan, käsivarret paljaina ja pieni harmaa silkkihuivi kaulaan solmittuna. Ihmiset kääntyivät katsomaan heidän jälkeensä, kun he arkipäivänä niin iloisina ja pirteinä, pyhätamineissaan riensivät pitkin Poissonniers-katua survien väkijoukkoa tieltään lämpöisenä kesäkuun iltana. Mutta he eivät joutaneet ilvehtimään, vaan menivät suoraan jokaisen viinikaupan ovelle ja kurkistivat sisälle, eikö näkyisi Coupeauta tiskin ääressä. Olikohan se peijakas mennyt Triumfiportille asti ryyppyään ottamaan? He olivat jo kulkeneet läpi kadun yläosan ja etsineet kaikista mahdollisista kapakoista: Pikku Civettestä, joka oli kuulu viinaluumuistaan; muori Baquet'n luota, joka möi Orleans'in viiniä kahdeksalla soulla litran; Perhosesta, suustaan ranttujen ajurien tyyssijasta. Coupeauta ei vain näkynyt, ei kuulunut. Kun he sitten laskeusivat bulevardille päin ja menivät kadun kulmassa olevan François'n viinikaupan ohitse, pääsi Gervaiselta heikko huudahdus.
— Mikä nyt? kysyi Goujet.
Pesijätärtä ei enää naurattanut. Hän oli aivan kalpea ja niin liikutettu, että oli vähällä kaatua. Virginie ymmärsi heti kaikki nähdessään François'n puodissa pöydän ääressä Lantier'n rauhallisesti syömässä päivällistä. Molemmat naiset veivät sepän edemmäs.
— Jalkani niukahti, sanoi Gervaise, kun hän sai puhutuksi.
Vihdoin kadun alapäässä he löysivät Coupeaun Poissonin seurassa ukko Colomben Ansasta. He seisoivat keskellä miesjoukkoa. Coupeau, harmaa pusero päällä, huusi ja huitoi hurjasti käsiään ja iski nyrkkiä tarjoilupöytään; Poissonilla, joka ei ollut virantoimituksessa sinä päivänä, oli vanha ruskea palttoo päällä, hän kuunteli tylsän näköisenä, ääneti, sivellen leukapartaansa ja ruskeita viiksiään. Goujet jätti naiset katukäytävän reunalle, astui sisälle ja laski kätensä levysepän olkapäälle. Mutta kun tämä huomasi Gervaisen ja Virginien ulkopuolella, niin hän suuttui. Kuka hitto oli usuttanut naisväen hänen kintereilleen? Mitä heillä oli täällä tekemistä? Hän ei aikonut liikkua paikaltaan. He saivat syödä päivällissöpötyksensä yksinään. Saadakseen hänet rauhottumaan täytyi Goujet'n suostua maistamaan heidän kanssaan jotakin; mutta sitten hän ihan kiusaa tehdäkseen viivytteli vielä viisi pitkää minuuttia tiskin ääressä. Kun hän vihdoinkin tuli, ulos sanoi hän vaimolleen:
— Tämä ei käy päinsä… Minä olen missä minä tahdon, kuuletkos!