— Paiskatkaa kättä, piru vieköön! huusi Coupeau, ja annetaan palttua sille, mitä ihmiset sanovat! Kellä on sydän oikealla paikallaan, sillä on paljon lystimpi olla kuin miljoonain omistajilla. Minä ainakin asetan ystävyyden etusijaan, sillä ystävyys on ystävyys, eikä mikään käy sen yli.
Hän iski nyrkillään sydänalaansa niin liikutetun näköisenä, että toisten täytyi häntä tyynnyttää. Kaikki kolme kilistivät lasejaan ääneti ja ottivat ryypyn. Gervaise voi nyt rauhassa katsoa Lantier'ta, sillä juhlailtana hän oli nähnyt hänet ikäänkuin sumun läpi. Hän oli lihonut ja pyöristynyt ja hänen säärensä ja käsivartensa olivat käyneet paksuiksi ja raskaiksi lyhyeen vartaloon verraten. Mutta hänen kasvoissaan oli vielä säilynyt kauniita piirteitä huolimatta tyhjäntoimituksen tuottamasta turpeudesta; ja kun hän aina hoiti hyvästi ohuita viiksiään, niin hän näytti juuri kolmenkymmenenviiden vuoden vanhalta niinkuin hän olikin. Tänään hänellä oli päällään harmaat housut ja tummansininen palttoo, kuin hyvälläkin herralla, ja pyöreä hattu päässä; olipa hänellä kellokin ja hopeaiset kellonperät, joista riippui muistiksi saatu sormus.
— Täytyy tästä jo lähteä, sanoi hän. Minä asun siellä hiidessä asti.
Hän oli jo kadulla menossa, kun levyseppä kutsui hänet takaisin ja pyysi häntä pistäytymään katsomassa, kun milloin matka sattui sinne päin. Sillävälin Gervaise, joka huomaamatta oli pujahtanut toiseen huoneeseen, palasi sieltä työntäen edessään Etienneä, joka oli paitahihasillaan ja silmät unisina. Poika hymyili ja hieroi silmiään. Mutta huomattuaan Lantier'n hän jäi ujona seisomaan ja alkoi vavista ja levottomasti vilkua äitinsä ja Coupeaun puoleen.
— Etkö tunne tätä herraa, kysyi levyseppä. Poika painoi päänsä alas eikä vastannut mitään.
Sitten hän hiukan nyökäytti päätään sen merkiksi, että hän tunsi herran.
— No, älä siinä toljota, vaan mene suutelemaan häntä.
Lantier odotti vakavana ja tyynenä. Kun Etienne viimein rohkaisihe häntä lähestymään, niin hän kumartui ja ojensi molemmat poskensa suudeltaviksi; sitten hän itsekin suudella moiskautti poikaa otsalle. Silloin tämä uskalsi katsoa isäänsä. Mutta yht'äkkiä hän purskahti itkuun ja juoksi kelteisillään tiehensä kuin hullu. Coupeau torui häntä ja haukkui häntä metsäläiseksi.
— Se tulee mielenliikutuksesta, sanoi Gervaise, itsekin kalpeana ja vavisten.
— Hän on kyllä hyvin helläluonteinen ja kiltti tavallisesti selitti Coupeau. Minä olenkin kasvattanut häntä ankarasti, saattepa nähdä… Kyllä hän vielä tottuu teihin, vaikka hän alussa vähän vierastaa… Olipa se jo yksistään tämän pojankin vuoksi tarpeen, että saatiin rikkoutuneet välit korjatuksi, vai mitä? Meidän olisi oikeastaan pitänyt tehdä se jo aikoja sitten, sillä minä antaisin ennemmin leikata pääni poikki, kuin estäisin isää näkemästä poikaansa.