Sen johdosta hän esitti, että lopetettaisiin konjakkipullo. Kaikki kolme kilistivät uudestaan. Lantier'ta ei mikään hämmästyttänyt, vaan hän pysyi kaiken aikaa erittäin tyynenä. Osottaakseen puolestaan kohteliaisuutta levysepälle hän tahtoi ennen lähtöään välttämättä auttaa häntä sulkemaan puotia. Sitten hän pudisti pölyä käsistään ja toivotti talonväelle hyvää yötä.

— Maatkaapa rauhassa. Minä koetan saada kiinni omnibusin… Kyllä minä pian tulen uudestaan.

Tästä illasta lähtien Lantier näyttäytyi usein Goutte-d'Or'in kadulla. Hän ilmestyi vain kuin levyseppä oli kotona, kysyi hänen vointiaan jo ovella tullessaan, ja oli pistäytyvinään sisälle yksinomaan hänen tähtensä. Sitten hän istuutui ikkunaa vasten, aina palttoo päällä, parta ajettuna ja tukka kammattuna, ja jutteli kohteliaasti, niin että käytöksestä päättäen olisi luullut hänen saaneen hyvänkin kasvatuksen. Siten Coupeaulaiset saivat vähitellen tietää yksityiskohtia hänen elämästään. Kahdeksan viime vuoden ajalla hän oli jonkun aikaa ollut hattutehtaan johtajana, ja kun häneltä kysyttiin, minkä tähden hän oli siitä luopunut, ei hän vastannut suoraan, vaan rupesi puhumaan eräästä kelvottomasta yhtiömiehestä, joka oli kotoisin samalta seudulta kuin hänkin. Se kanalja oli naisineen hävittänyt koko liikkeen. Mutta hänen entinen isännyytensä oli vielä huomattavissa koko hänen olennossaan ikäänkuin aateluutena, josta hän ei enää voinut luopua. Alituiseen hän sanoi olevansa tekemäisillään jonkin loistavan kaupan, useat hattutehtailijat aikoivat muka uskoa liikkeensä ja äärettömät varansa hänen haltuunsa. Sitä odottaessaan hän ei tehnyt kerrassaan mitään, käveli vain päivää paistattamassa, kädet taskussa, kuin isokin herra. Jos hän milloin valitti ja joku uskalsi mainita hänelle jonkin tehtaan, johon tarvittiin työmiehiä, niin hän hymähti sääliväisesti, hänen ei tehnyt mieli kuolla nälkään raataessaan toisten hyväksi. Ei se peijakas kumminkaan, kuten Coupeau sanoi, elänyt pelkästään kauniista ilmasta. Hän oli ovela veitikka, joka kyllä osasi pitää huolta itsestään, ja kaippa hän harjotti jotakin keinottelua, koskapa hän aina oli niin hyvinvoivan näköinen ja koskapa hänen kannatti pitää valkoisia liinapaitoja ja herrastella hienoilla kravateilla. Eräänä aamuna levyseppä oli nähnyt hänet kiillotuttamassa kenkiään Montmartren bulevardilla. Asian oikea laita oli se, että Lantier, joka oli hyvin suulas puhumaan muista, vaikeni tai valehteli, kun tuli puhe hänestä itsestään. Hän ei tahtonut edes sanoa, missä hän asui. Ei, hän majaili erään tuttavan luona, siellä hiidessä asti, kunnes hän löytäisi jonkin hyvän paikan: ja hän kielsi ihmisiä käymästä luonaan, koska hän ei muka koskaan ollut kotonaan.

— Paikkoja saisi vaikka kymmenittäin, selitti hän usein. Mutta ei maksa vaivaa mennä verstaisiin, joissa ei viihdy vuorokauttakaan… Eräänäkin maanantaina menin Championin luo, Montrongelle. Illalla Champion rupesi kiusaamaan minua politiikalla; hänellä ei ollut samoja mielipiteitä kuin minulla. No niin, tiistaiaamuna minä läksin pois, sillä orjuuden aika on jo ohitse, enkä minä tahdo myödä itseäni seitsemästä francista päivässä.

Marraskuun alkupuoli oli käsissä. Lantier toi orvokkikimppuja, joita hän kohteliaasti jakeli Gervaiselle ja hänen molemmille apulaisilleen. Vähitellen hän rupesi käymään tiheämpään, viimein melkein joka päivä. Hän näytti tahtovan vallottaa koko talon ja koko korttelin. Aluksi hän vietteli puolelleen Clémencen ja rouva Putois'n, joille hän iän erotuksesta välittämättä osotti mitä hartainta huomaavaisuutta. Kuukauden kuluttua molemmat työnaiset häntä jumaloivat, Bochelaiset, joita hän kävi tervehtimässä heidän porttikamarissaan, olivat siitä kovasti mielissään ja kehuivat hänen kohteliaisuuttaan pilviin asti. Mitä Lorilleux'läisiin tuli, niin he saatuaan tietää, kuka se herra oli, joka oli tullut nimipäiville jälkiruokaa syötäessä, syytivät Gervaiselle silmät, korvat täyteen haukkumisia, siitä että tämä ilkesi tuoda kotiinsa entisen rakastajansa. Mutta kerran Lantier kävi heidän luonaan ja teki heihin niin hyvän vaikutuksen tilaamalla heiltä ketjut eräälle tuttavallensa naiselle, että he pyysivät häntä istumaan ja pitivät luonaan kokonaisen tunnin, ihastuneina hänen puhetaitoonsa: vieläpä heitä ihmetytti, mitenkä niin hieno mies oli voinut elää Nilkuttajan kanssa. Lopulta eivät hatuntekijän käynnit Coupeaulassa loukanneet enää ketään, vaan tuntuivat luonnollisilta; siihen määrään hänen oli onnistunut saavuttaa koko Goutte-d'Or'in kadun suosio. Goujet yksin pysyi synkkänä. Jos hän oli siellä, kun toinen tuli, niin hän lähti pois päästäkseen tekemästä tuttavuutta hänen kanssaan.

Mutta huolimatta siitä, että kaikki tuhlailivat suosiotaan Lantier'lle, asui kumminkin Gervaisen mielessä ensimäisten viikkojen kuluessa alituinen levottomuus. Hän tunsi sydänalassaan samaa poltetta kuin aikaisemmin, Virginien uskoessa hänelle salaisuuksiaan. Hänen pelkonsa johtui siitä, että hän epäili voimainsa pettävän, jos Lantier yllättäisi hänet jonakin iltana yksinään ja yrittäisi suudella häntä. Hän ajatteli liian paljon Lantier'ta; tämä täytti liiaksi hänen koko olentonsa. Mutta vähitellen hän rauhottui nähdessään, miten siivo hän oli. Lantier ei edes katsonut häntä silmiin, eikä koskenut häneen sormenpäilläänkään, kun toiset kääntyivät selin. Sitä paitsi Virginie, joka näytti lukevan hänen ajatuksensa, nuhteli häntä hänen rumien ajatustensa tähden. Mitä hän vapisi? Eihän siivompaa miestä voinut tavatakaan. Totisesti hänellä ei ollut enää mitään pelättävää. Ja eräänä päivänä ompelijatar toimitti niin, että Gervaise ja Lantier joutuivat kahden istumaan erääseen nurkkaan, ja käänsi puheen tunteisiin. Lantier selitti vakavalla äänellä ja valiten sanansa, että hänen sydämensä oli kuollut, että hän tästä lähin tahtoi uhrata itsensä yksinomaan poikansa hyväksi. Hän ei koskaan puhunut Claudesta, joka yhä vielä oli Etelä-Ranskassa. Hän suuteli Etienneä otsalle joka ilta, mutta ei tiennyt, mitä sanoa hänelle, jos poika jäi hänen luokseen, ja unohti hänet pian ja rupesi puhumaan roskaa Clémencen kanssa. Silloin Gervaise tyyntyi, tunsi menneisyyden kuolevan itsessään. Lantier'n läsnäolo kulutti hänestä Plassansin ja Boncoeur'in hotellin muistot. Kun hän näki hänet alituiseen, ei hän enää hänestä uneksinut. Tunsipa hän jonkinlaista inhoakin ajatellessaan heidän entistä suhdettaan. Se oli lopussa, kerrassaan lopussa. Jos Lantier milloin uskaltaisi pyytää häneltä mitään sellaista, niin hän antaisi hänelle pari korvapuustia vastaukseksi tai ilmottaisi siitä miehelleen. Ja taas hän ilman tunnonvaivoja ajatteli Goujet'n hellää ystävyyttä, joka hänestä tuntui sanomattoman suloiselta.

Tullessaan eräänä aamuna työhuoneeseen Clémence kertoi tavanneensa edellisenä iltana yhdentoista tienoossa herra Lantier'n kävelemässä käsikynkässä erään naisen kanssa. Hän puhui siitä hyvin karkein sanoin ja ilkkuvalla äänenpainolla, nähdäkseen, minkä vaikutuksen se teki emäntään. Niin, herra Lantier oli kävellyt Notre-Dame de Loretten kadulla; nainen oli valkoverinen, yksi noita bulevardien pilalle kulutettuja narttuja, joilla on takapuoli paljaana silkkihameen alla. Ja hän oli seurannut heitä piloillaan. Narttu oli käynyt makkarapuodissa ostamassa raakkuja ja kinkkua. Sitten La Rochefoucauld'n kadulla herra Lantier oli jäänyt katukäytävälle talon eteen nokka pystyssä odottamaan, kunnes tyttö, joka yksin oli mennyt sisälle, antoi hänelle ikkunasta merkin, että hän sai tulla perästä. Mutta vaikka Clémence lisäili juttuunsa kainostelemattomia selityksiä, niin Gervaise silitti vain tyynesti valkoista hametta. Toisinaan vain hänen suupielensä vetäytyivät hiukan hymyyn. Provençelaiset, sanoi hän, olivat kaikki vallan hulluja naisten perään; heidän piti saada niitä, vaikka mikä olisi ollut: he olisivat penkoneet niitä itselleen vaikka rikkatunkiosta. Ja kun Lantier illalla saapui, niin Gervaise vain nauroi Clémencelle, kun tämä kiusotteli hatuntekijää hänen vaalealla hentullaan. Muuten Lantier näytti olevan mielissään siitä että hänet oli huomattu. Mitäpäs siitä! Se oli vain muudan entinen ystävätär, jota hän vielä toisinaan kävi tapaamassa, kun se ei ketään häirinnyt; hyvin hieno tyttö, jolla oli huonekalut palissanderipuusta; ja hän luetteli hänen entisiä rakastajiaan kreivin, fajanssitehtailijan ja erään notariuksen pojan. Hän rakasti naisia, jotka käyttävät hajuvesiä. Hän toi juuri Clémencen nenän alle nenäliinansa, johon tyttö oli pannut hajuvettä, kun Etienne tuli sisälle. Silloin hän heti taas tekeytyi totiseksi, suuteli lasta ja lisäsi, että ei se merkinnyt mitään, vaikka hän toisinaan vähän ilvehtikin, sillä hänen sydämensä oli kuollut. Gervaise, joka oli kumartunut työnsä yli, nyökäytti päätään hyväksyvästi. Ja Clémencen oli kärsittävä rangaistus pahankurisuudestaan, sillä hän oli kyllä tuntenut, miten Lantier, joka ei ollut olevinaan niinä miehinäkään, jo pari kolme kertaa oli nipistänyt häntä, ja hän oli pakahtua kateudesta, kun hän ei haissut myskille niinkuin bulevardin narttu.

Kun kevät tuli, niin Lantier, joka jo kokonaan kuului talonväkeen, rupesi tuumimaan, että hänen pitäisi päästä asumaan samaan kaupunginosaan, jotta olisi lähempänä ystäviään. Hän tahtoi kalustetun huoneen jossakin siistissä talossa. Rouva Boche, vieläpä Gervaisekin tekivät minkä suinkin voivat löytääkseen sen hänelle. Etsittiin läpeensä kaikki läheiset kadut, mutta hän ei vähään tyytynytkään, hänellä piti olla iso piha ja huone ensimäisessä kerroksessa, sanalla sanoen kaikki mukavuudet, mitä voi ajatella. Ja nykyään hän oli joka ilta Coupeaulassa ja näytti mittailevan kattojen korkeutta ja tutkivan, miten huoneet olisivat sijotettavat. Juuri sellaisen asunnon hän olisi tahtonut. Ei hän toki muuta olisi pyytänytkään, vaan olisi ollut tyytyväinen, jos olisi saanut tyyssijan tässä rauhallisessa ja lämpimässä pesässä. Sitten hän joka kerran lopetti tutkimuksensa tällä lauseella:

— Teillä on tässä sentään saakelin mukava asunto!

Eräänä iltana, kun hän oli siellä syönyt päivällistä ja jälkiruuan aikana sanonut tavallisen lauseensa, Coupeau, joka oli alkanut häntä sinutella, huusi hänelle äkkiä: