— Voi! herra Goujet, herra Goujet … sopersi hän keksimättä muuta, mitä sanoa.
— Katsokaahan nyt! jatkoi Goujet. Meitä ei olisi kuin me kaksi. Muut minua vaivaavat, ymmärrättehän?… Kun minä kerran pidän kenestä, niin minä en siedä nähdä häntä toisten parissa.
Mutta Gervaise oli jo tointunut ja hylkäsi hänen ehdotuksensa, puhuen järkevän näköisenä:
— Ei se käy päinsä, herra Goujet. Se olisi hyvin pahasti… Minähän olen naimisissa ja minulla on lapsia… Minä kyllä tiedän, että te minusta pidätte ja säälitte minua. Mutta meille tulisi tunnonvaivoja, emmekä voisi nauttia onnestamme… Pidänhän minäkin teistä, pidän liiankin paljon, antaakseni teidän tehdä tyhmyyksiä. Ja tyhmästi se olisi, se on varma… Ei, uskokaa pois, parasta on olla niinkuin olemme. Me kunnioitamme toisiamme, ja meidän tunteemme ovat sopusointuisia. Se on paljon, se on auttanut minua pysymään lujana useamman kuin yhden kerran. Kun pysyy kunniallisena meidän asemassamme, niin siinä on palkintoa parhaiksi asti.
Goujet pudisti päätään kuunnellessaan. Hän hyväksyi mitä Gervaise sanoi, sillä hän ei voinut väittää sitä vääräksi. Yht'äkkiä hän selvällä päivällä sieppasi hänet syliinsä, puristi häntä niin, että oli vähällä rusentaa hänet rikki, ja painoi tulisen suudelman hänen kaulalleen, ikäänkuin olisi tahtonut syödä hänet. Sitten hän päästi hänet irti, pyytämättä sen enempää: eikä hän enää puhunut heidän rakkaudestaan. Gervaise ei suuttunut, sillä hänen mielestään he olivat kumpikin hyvin ansainneet tämän pienen nautinnon.
Ankara väristys puistatti seppää kiireestä kantapäähän, ja hän siirtyi loitommaksi Gervaisestä, ettei uudestaan lankeaisi kiusaukseen ottaa häntä syliinsä; hän ryömi polvillaan, ja tietämättä, mihin käyttää käsiään, hän alkoi poimia voikukkia, joita hän etäältä heitteli Gervaisen koriin. Siinä kasvoi näet keskellä palanutta nurmikkoa komeita, keltaisia voikukkia. Vähitellen tämä leikki häntä tyynnytti ja huvitti. Vasaran varressa jäykistyneillä sormillaan hän taittoi varovasti kukat ja heitteli niitä yksitellen; ja hänen uskolliset koiransilmänsä nauroivat, kun hän sai kukan osumaan koriin. Pesijätär istui nojaten selkäänsä kuivettuneeseen puuhun; hän oli iloinen ja pirteä ja korotti ääntään saadakseen sen kuulumaan yli höyrysahan torven ankaran huohotuksen. Kun he lähtivät pois astuen rinnatusten ja puhellen Etiennestä, joka viihtyi hyvin Lillessä, oli Gervaisella kori täynnä voikukkia.
Oikeastaan Gervaise ei tuntenut itseään Lantier'n edessä niin rohkeaksi, kuin hän itse väitti. Tosin hän oli varmasti päättänyt olla sallimatta hänen koskea itseensä edes sormenpäillänsäkään, mutta hän pelkäsi, että jos Lantier milloin koskisi häneen, hänen entinen raukkamaisuutensa palaisi, se veltto leväperäisyys, jonka valtaan hän antautui, tehdäkseen ihmisille mieliksi. Lantier ei kumminkaan uudistanut yritystään. Hän joutui monta kertaa olemaan kahden Gervaisen kanssa, mutta pysyi aina siivolla. Hänen harrastuksensa esineenä näytti tätä nykyä olevan makkaranmyyjätär, neljänkymmenenviiden vuoden vanha, mutta hyvin hyvästi säilynyt nainen. Rauhottaakseen Goujet'ta Gervaise puhui hänelle makkaranmyyjättärestä. Virginielle ja rouva Lerat'lle hän vastasi, kun he kehuivat hänelle hatuntekijää, että tämä ei suinkaan kaivannut hänen ihailuaan, kun kerran kaikki naapurin naisväki oli häneen hullaantuneita.
Coupeau toitotti kaikille koko korttelissa, että Lantier oli hänen ystävänsä, oikea ystävä. Ihmiset saivat hänestä nähden rauhassa soittaa suutaan, sillä hän tiesi, mitä hän tiesi, ja vähätteli kaikista juoruista, kun kerran rehellisyys oli hänen puolellaan. Kun he sunnuntaina kaikki kolme lähtivät kävelylle, pakotti hän vaimonsa kulkemaan edeltä hatuntekijän käsikynkässä, ainoastaan näyttääkseen mahtiaan kadulla; ja itse hän katsoi uhitellen ihmisiin, heti valmiina antamaan selkään jokaiselle, joka vähänkin uskaltaisi ilvehtiä. Tosin hänestä Lantier oli hiukan ylpeä, kun piti itseään muka liian hyvänä ottamaan rehellistä ryyppyä, ja hän pilkkasi häntä siitä, että hän osasi lukea ja puhui kuin asianajaja. Mutta muuten hän julisti hänet hiton hyvänahkaiseksi mieheksi. Koko Chapellesta ei olisi löytynyt toista niin luotettavaa toveria. Sanalla sanoen, he ymmärsivät toisensa ja olivat kuin luodut toisiaan varten. Ystävyys miesten kesken on lujempi kuin naisen ja miehen välinen rakkaus.
Täytyy mainita eräs seikka, että nimittäin Coupeau ja Lantier pitivät yhdessä alituisia kemuja. Lantier lainaili nykyään rahaa Gervaiseltä, milloin kymmenen, milloin kaksikymmentä francia, kun hän vainusi rahaa olevan kotona. Aina hän muka tarvitsi niitä suuriin asioihinsa. Saatuaan rahat taskuunsa hän sanoi viipyvänsä kauvan asioillaan ja houkutteli Coupeaun mukaansa: ja istuen nenät vastakkain pöydän ääressä jossakin läheisessä kapakassa he pistivät poskeensa kaikellaisia herkkuruokia, joita ei saanut kotona, ja huuhtelivat niitä hienolla viinillä. Levyseppä tosin olisi mieluummin ottanut aivan vaatimattomasti rehellisen humalan, mutta häneenkin vaikutti hatuntekijän hienostunut maku, kun tämä löysi ruokalistasta niin eriskummallisia kastikkeiden nimityksiä. Ei olisi luullut, että mies saattoi olla niin arkapintainen ja niin ranttu. Semmoisiapa ne näyttävät olevan kaikki Etelä-Ranskassa. Niinpä hänelle eivät kelvanneet mitkään kiihottavat ruuat; hän piti pitkät puheet eri ruokalajien terveellisyydestä, ja jos paistissa oli hänen mielestään liiaksi suolaa tahi pippuria, käski hän sen viemään takaisin. Vielä arempi hän oli ilmanvedolle, hän pelkäsi sitä kuin ruttoa ja haukkui koko ravintolan väen silmät korvat täyteen, jos jokin ovi oli jäänyt raolleen. Sen lisäksi hän oli niin saita, ettei antanut kuin kaksi souta viinurille seitsemän, kahdeksan francin ateriasta. Siitä huolimatta hänen edessään vavistiin ja hyvin hänet tunnettiin Coupeaun kanssa ulkobulevardeilla, Batignollesista Bellevilleen saakka. He kävivät Batignollesin valtakadulla syömässä Caen'in makkaroita, joita heille tarjottiin pienillä kuumilla lautasilla. Montmartren alapäässä he löysivät koko korttelin parhaat simpukat Bur-le-Duc'in ravintolasta. Kun he kiipesivät mäen päälle, Galetten myllylle saakka, paistettiin siellä heille kaniini. Martyyrien kadulla Syreenin ravintolassa oli vasikan pää erikoisvetovoimana; Clignancourt'in viertotiellä taas Kultatien Leijonan ja Kahden Kastanjapuun ravintolat tarjosivat paistettuja munuaisia, jotka oli viedä kielen mennessään. Mutta he kääntyivät useimmiten vasemmalle, Bellevillen puolelle, missä heillä oli pöytä varattuna Bourgognen Viinitarhassa, Sinisessä Kellotaulussa ja Kapusiinimunkissa; niissä he olivat niin tuttuja, että huoleti saattoivat tilata mitä hyvänsä vaikka silmät kiinni. Näistä salaisista retkistään he seuraavana päivänä puhuivat ainoastaan peitetyin sanoin nälviessään Gervaisen perunoita. Toipa Lantier kerran erääseen Galetten Myllyn pensaikkoon naisenkin, jonka seuraan Coupeau hänet jätti jälkiruokaa syömään.
Luonnollisesti ei voi yht'aikaa juhlia ja tehdä työtä. Niinpä kävikin, että sen jälkeen kun hatuntekijä tuli taloon, levyseppä, joka jo ennestäänkin laiskotteli kelpolailla, ei enää koskenutkaan työkaluihinsa. Kun hän vielä milloin otti vastaan työtä, väsyttyään laiskana vetelehtimiseen, niin toveri haki hänet käsiinsä työmaalta, pilkkasi häntä pahanpäiväisesti tavatessaan hänet riippumassa solmunuoransa päässä kuin mikäkin savustettu kinkku, ja huusi häntä tulemaan alas ottamaan ryypyn. Silloin levyseppä aina heitti työnsä siihen paikkaan ja alotti juomareissun, joka kesti päiviä ja viikkoja. Vie sua pojat, sellaisia retkiä! Kaikki koko korttelin kapakat käytiin läpi; aamuhumalaa haudottiin puolille päiville ja verestettiin iltasella, jolloin ryypyt seurasivat toisiaan, kunnes viimeinen lasi kallistettiin myöhään yöllä viimeisen kynttilän sammuessa. Hatuntekijä, se heittiö, ei ollut koskaan mukana loppuun asti, vaan juotettuaan toisen humalaan, hän jätti hänet omiin hoteisiinsa ja palasi yksin kotiin, ollessaan itse hauskimmillaan. Hän otti kyllä myös aika humalan, mutta sitä ei hänestä huomannut. Ainoastaan kun tunsi hänet hyvästi, näki sen siitä, että hänen silmänsä kävivät pienemmiksi, ja että hän tuli tungettelevaisemmaksi naisia kohtaan. Levyseppä sitä vastoin kävi inhottavaksi; kun hän oli juonut vähänkin, ei hänestä enää ollut mihinkään koko miehestä.