Marraskuun alkupuolella Coupeau joutui sellaiselle juomaretkelle, joka päättyi kerrassaan kurjasti sekä hänelle että toisille. Edellisenä päivänä hän oli saanut työtä. Lantier oli tällä kertaa täynnä hyviä periaatteita; hän saarnasi työtä, sillä työ jalostaa ihmistä. Vieläpä hän aamulla nousi ylös ennen päivännousua, lähti saattamaan ystäväänsä työmaalle ja puhui vakavasti, kuinka hän hänessä kunnioitti työmiestä, joka todella oli sen nimen arvoinen. Mutta päästyään Pikku Civetten kohdalle, joka juuri avattiin, he astuivat sisälle syömään luumun ja ottamaan ryypyn, yhden ainoan ryypyn, juodakseen yhtenä maljan lujan päätöksensä vahvistukseksi, että nyt oli elämä parannettava. Vastapäätä tarjoilupöytää istui penkillä Paistikas nojaten seinään, polttamassa piippuaan, huonotuulisen näköisenä.
— Kas! Paistikaskos se täällä vetelehtii, sanoi Coupeau. Vai ei työ maita?
— Eipä tahdo maittaa, vastasi toveri venytellen raajojaan. Mestarit, mokomat, nehän ne tahtovat tympäistä… Eilen erosin minäkin työstäni… Yksiä lurjuksia ja roistoja koko joukkokunta.
Ja Paistikas otti vastaan luumuryypyn, joka hänelle tarjottiin. Sitä kai hän olikin siinä odottamassa, että pääsisi osalliseksi toisten viinoille. Mutta Lantier rupesi puolustamaan isäntiä; vastuksensa ne oli heilläkin, siitä hänellä kyllä oli kokemusta, kun itse oli ollut työnantajana. Kaunista joukkiota ne olivat työmiehetkin! Aina juopottelemassa! Laiskoja vetelyksiä, jotka jättivät työnsä keskellä tilausta ja ilmestyivät takaisin, vasta kun rahat oli lopussa. Hänellä oli esimerkiksi ollut muudan pieni picardilainen, joka tuhlasi ajureihin kaikki, mitä irti sai; heti kun hän oli nostanut viikon palkkansa, oli hän lähtenyt ajelemaan ja viipynyt poissa päiväkausia. Olikos sekin nyt työmiehelle sopivaa huvia? Sitten Lantier äkkiä kävi isäntienkin kimppuun. Hän näki selvään kumpienkin viat ja sanoi totuuden itsekullekin. Saastaista sukua he olivat perältäkin, häpeämättömiä verenimijöitä, ihmissyöjiä. Hän voi, Jumalan kiitos! nukkua hyvällä omallatunnolla, sillä hän oli aina kohdellut työmiehiään ystävänä eikä ollut tahtonut heidän hiellään ansaita miljoonia kuten toiset.
— Lähdetäämpäs nyt, poikaseni, sanoi hän kääntyen Coupeaun puoleen.
Täytyy lopettaa ajoissa, ettei tulla liian myöhään.
Paistikas lähti, kädet riipuksissa, heidän kanssaan. Ulkona päivä tuskin vielä sarasti, hämärä pilvinen päivä; edellisenä päivänä oli satanut, ilma tuntui hyvin lauhkealta. Kaasuliekit oli vasta sammutettu; katu oli vielä hämärän peitossa ja täyttyi Pariisia kohti rientäväin työmiesten jalkojen töminästä. Coupeau astui työkalulaukku olalla kerskuvan näköisenä kuten mies, joka kerrankin on sattunut tekemään päätöksen pysyä lujana. Hän kääntyi ympäri ja kysyi:
— Paistikas, tahdotko sinä työtä? Isäntä pyysi minua toimittamaan jonkun toverin, jos voisin.
— Ei kiitoksia, vastasi Paistikas, minä lopettelen vielä joutenoloani… Esitäppäs asiasi Saappaalle, joka eilen etsi työtä… Odotappas, Saapas onkin luultavasti tuolla sisällä.
Ja kun he saapuivat kadun alapäähän, huomasivat he todellakin Saappaan ukko Colomben luona. Aikaisesta hetkestä huolimatta loisti tulet jo Ansan ikkunoista, joiden luukut oli avattu. Lantier jäi ovelle kehottaen Coupeauta pitämään kiirettä, sillä heillä ei ollut enää kuin parhaiksi kymmenen minuuttia aikaa.
— Kuinka? Vai aijot sinä mennä sen kärilään Bourguignon'in luokse! huusi Saapas, kun levyseppä oli toimittanut hänelle asiansa. Ei minua enää narrata siihen pesään! Ennemmin panen hampaat naulaan vaikka ensi vuoteen asti… Mutta et sinä veli veikkoseni viivy siellä kolmeakaan päivää, sen minä sinulle sanon!