— Sinä näytät ihan imettäjältä. Heitä hiiteen tuo kapalovauvasi. Sehän painaa sinut köyryselkäiseksi.
Coupeau epäröi hiukan, mutta sitten hän rauhallisesti laski laukkunsa maahan, ikäänkuin olisi tehnyt päätöksensä kypsän harkinnan perästä, ja sanoi:
— Nyt onkin jo liian myöhä. Saatanhan minä mennä Bourgignon'in luo aamiaisen jälkeenkin. Sanon syyksi, että eukollani oli vatsanväänteitä… Kuulkaapas, isä Colombe, minä jätän työkaluni tämän penkin alle ja käyn hakemassa ne puolen päivän aikaan.
Lantier nyökäytti päätään hyväksyen tämän toimenpiteen. Työtä on tehtävä, siitä ei ole epäilemisiäkään; mutta kun on ystävien seurassa, niin kohteliaisuus käy ennen kaikkea. Laiskottelun halu oli heitä vähitellen kutkutellut ja herpaissut, niin että kaikki neljä seisoivat, kädet veltosti riipuksissa, ja katsoivat kypsyvästi toisiinsa. Ja päästyään siitä selville, että heillä nyt oli viisi tuntia jouten oloa edessään, he yht'äkkiä laskivat remuavan ilonsa valloilleen, mukkiloivat toisiaan ja ulvoivat toisilleen helliä sanoja vasten naamaa. Varsinkin Coupeau tunsi mielensä keventyneeksi ja nuortuneeksi ja kutsui toisia »vanhoiksi viinaveikoikseen». Otettiin vielä ryyppy mieheen kaulan kostukkeeksi; sitten mentiin Aivastelevaan Kirppuun, pieneen kapakkaan, jossa oli biljardi. Hatuntekijä nyrpisti alussa nenäänsä, sillä se ei ollut juuri erittäin siisti paikka; viinakin maksoi siellä vain yhden francin litra, ja biljardi oli niin tahmea liasta, että pallot siihen tarttuivat kiinni kuin liistariin. Mutta kun peli kerran oli saatu alkuun, niin Lantier, joka oli taitava pelaaja, sai takaisin pirteytensä ja hyvän tuulensa väännellessään ruumistaan pallojen ja kepin liikkeiden mukaan.
Kun aamiaisen aika tuli, sai Coupeau mainion päähänpiston. Hän löi polviinsa huutaen:
— Mennäänpäs hakemaan Janoa. Minä tiedän missä hän on työssä… Viedään hänet syömään voissa paistettuja vasikanjalkoja muori Louis'n luo.
Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti. Niin, olisipa luullut Janolle, liikanimeltä Sammumaton, kelpaavan voissa paistettujen vasikanjalkojen. Ja niin sitä lähdettiin. Kadut olivat likaiset, ja sataa tihuutti hienostaan, mutta miehillä oli ollut jo liian kuuma sisällä tunteakseen tätä hienoa kastetta raajoissaan. Coupeau vei heidät Marcadet-kadun naulatehtaalle. Kun he saapuivat sinne, runsaasti puoli tuntia ennen työn päättymistä, antoi levyseppä eräälle katupojalle kaksi souta ja käski hänen mennä sisälle sanomaan Janolle, että hänen akkansa oli sairaana ja pyysi häntä heti tulemaan luokseen. Seppä ilmestyikin paikalla hoippuen hyvätuulisen näköisenä, sillä hän näytti vainuavan, että oli tulossa aikamoinen juominki.
— Vai te täällä olettekin, sen junkkarit! sanoi hän heti, kun huomasi heidät kätkeytyneinä erään portin taakse. Johan minä sen tunsin nokassani… No, mitäs hyvää teillä on tiedossa?
Muori Louis'n luona imeksittiin vasikanjalkojen pieniä luita ja haukkua naposteltiin taas isäntiä. Jano, liikanimeltä Sammumaton kertoi, että hänen tehtaallaan oli kiireellinen tilaus suoritettavana. Silloin ei isäntä ollut kovin tarkka neljännestunnista; vaikka oltiinkin poissa huudosta, niin siivolla hän siltä pysyi, sai kiittää onneaan, kun sai työmiehensä myöhemminkin takaisin. Sitä vaaraa ei ollut olemassakaan, että kukaan isäntä koskaan uskaltaisi erottaa työstään Janon, liikanimeltä Sammumaton, sillä nykymaailman aikaan ei ollut löydettävissä enää hänen vertaisiaan työmiehiä. Vasikanjalkojen jälkeen syötiin munakasta. Jokainen joi litransa viiniä. Muori Louis tuotti viininsä Auvergnestä, veripunaista viiniä, jota olisi voinut veitsellä leikata. Elämä alkoi tuntua hauskalta, ruvettiin innostumaan.
— On se koko kiusanhenki, se minun isäntäni! huusi Jano jälkiruokaa syötäessä. Eikös se riivattu näet ole asettanut kelloa pajaansa. Kello, sehän on olemassa orjia varten… Mutta soikoon! Piru minut periköön, jos minut vielä tänään tavataan alasimen ääressä! Viisi päivää olen ollut ahkerassa työssä, niin että kannattaa sitä nyt tasatakin… Jos hän rupeaa minulle mukisemaan, niin minä näytän hänelle, mikä on mikä.