Syksypuoleen kävi toimeentulo, ikävä kyllä, vieläkin huonommaksi. Lantier väitti laihtuvansa, ja hänen naamansa venyi pitemmäksi päivä päivältä. Hän harmitteli kaikesta, ei huolinut Gervaisen perunahutusta, ei sanonut voivansa syödä mokomaa moskaa, sillä siitä sai hän vatsanväänteitä. Vähimmätkin väittelyt päättyivät nykyään ilmiriitaan, jossa toinen syytti toistaan talon rappiotilasta; ja pirun vaikea oli päästä sovintoon, ennenkun lähdettiin makuulle kukin omalle taholleen. Kun ape loppuu, niin aasit alkavat tapella. Lantier vainusi joutuvansa kiipeliin; häntä harmitti huomatessaan talon olevan jo niin puhtaaksi syödyn, ettei hänellä pian ollut muuta edessä kuin ottaa hattunsa ja etsiä itselleen muualta asuntoa ja ruokaa. Hän viihtyi mainiosti tässä pesässään, jossa hän oli saanut pitää omat tapansa ja elää kaikkien lellittelemänä. Se oli oikea laiskurien maa, jonka nautintoja hän ei koskaan saisi korvatuksi. Mutta kun on suuta korviin ja vatsaa polviin, niin kyllä siinä, hitto vie, lautanen tyhjenee. Oikeastaan hän äitteli vatsalleen, koska koko talo nyt oli hänen vatsassaan. Mutta niin ei hän ensinkään ajatellut, vaan oli kovasti vihoissaan toisille, siitä että he olivat kahdessa vuodessa antaneet hävittää koko elämyksensä. Coupeaulaiset olivat tosiaankin kovin leväperäisiä. Gervaise ei osannut säästää. Tuhat tulimaista! Minnekkä tästä jouduttiin? Ystävät jättivät hänet pulaan, juuri kun hän oli tekemäisillään loistavan kaupan, saamaisillaan eräässä tehtaassa kuuden tuhannen francin palkan, millä koko tämä pikku perhe olisi voinut elää ylellisesti.

Eräänä iltana joulukuussa syötiin päivällistä ulkomuistista. Koko talossa ei ollut enää kerrassa mitään suuhun pantavaa. Lantier oli hyvin synkkänä. Jo aikaiseen lähti hän ulos ja mittaili katuja löytääkseen toisen paikan, missä ruuan tuoksu silittäisi huolen rypyt kasvoista. Tuntikausia hän istui silitysuunin vieressä miettimässä. Sitten hän yht'äkkiä herkesi hyväksi ystäväksi Poissonilaisten kanssa. Hän ei enää pilkannut poliisia nimittämällä häntä Badingue'ksi, menipä niinkin pitkälle, että myönsi keisarin voivan olla kunnon pojan. Varsinkin hän oli kunnioittavinaan Virginietä, kehuen häntä teräväpäiseksi naiseksi, joka muka osasi mainiosti hoitaa talouttaan. Oli ilmeistä, että hän imarrellessaan heitä puhui omaan pussiinsa. Olisipa voinut luulla, että hän aikoi päästä heidän luokseen asumaan. Mutta hänellä oli mielessä toinen paljon mutkikkaampi juoni. Kun Virginie kertoi hänelle haluavansa perustaa jonkillaisen kaupan, niin hän ihan mateli hänen edessään ja sanoi, että se oli erinomainen tuuma. Niin, hän oli kuin luotu kauppiaaksi, hän, joka oli niin kohtelias ja toimelias. Voi, hän ansaitseisi, mitä vain tahtoisi. Kun kerran rahat, erään tädin perintö, jo aikoja sitten olivat valmiina tallessa, niin hänellä oli täysi syy heittää koko ompelijattaren ammatti ja ruveta kauppiaaksi; ja hän mainitsi ihmisiä, jotka kaupallaan keräsivät suuria rikkauksia, niinkuin esimerkiksi hedelmänmyyjätär, jolla oli puotinsa lähimmässä kadun kulmassa, ja eräs pikku rouva, joka möi fajanssiastioita ulkobulevardilla, sillä nykyhetki oli siihen erittäin otollinen, olisi saanut kaupaksi vaikka rikatkin puodin lattialta. Mutta Virginie epäröi vielä, sillä hän ei ollut vielä löytänyt puotia, joka olisi sopinut hyyrättäväksi, eikä hän tahtonut muuttaa pois tästä kaupunginosasta. Silloin Lantier vei hänet syrjään ja puheli hänen kanssaan hiljaa supattamalla kymmenkunnan minuuttia. Hän näytti tyrkyttävän hänelle jotakin väkisin, eikä Virginiekään enää pannut vastaan, vaan näytti valtuuttavan hänet toimimaan. Heidän silmäniskuistaan ja katkonaisista lauseistaan päättäen näytti heidän välillään olevan jokin salaisuus; jotakin heillä oli tekeillä, sen huomasi yksin heidän kädenpuristuksistaankin. Siitä lähtien hatuntekijä syödessään kuivaa leipäänsä tarkasti Coupeaulaisia kulmainsa alta. Hän oli taas tullut hyvin puheliaaksi ja vaivasi heitä alituisilla valitusvirsillään. Kaiken päivää täytyi Gervaisen rämpiä tässä kurjuudessa, jota hän hyväntahtoisesti levitteli hänen eteensä. Hän ei puhunut omasta puolestaan. Jumala varjelkoon häntä siitä! Ennemmin hän vaikka kuinka monta kertaa kuolisi nälkään ystäviensä kanssa. Mutta varovaisuus vaati, että itse oltiin tarkalleen selvillä asemasta. Ainakin viisisataa francia oltiin velkaa lähimmille kauppiaille, leipurille, hiilikauppiaalle, sekatavarakauppiaalle ynnä muille. Sen lisäksi oli kaksi hyyryneljännestä maksamatta, mikä teki lisäksi kaksisataa viisikymmentä francia; uhkailipa talonomistaja, herra Marescot jo häätääkkin heitä, elleivät he maksaneet hyyryään ennen tammikuun ensimäistä päivää. Vihdoin oli panttilaitos niellyt kaiken irtaimen tavaran, jäljellä olevilla rihkamilla ei olisi saanut enää kolmeakaan francia, niin tarkkaan oli talo puhdistettu; nauloja oli tosin vielä kiinni seinissä, ei muuta, ja niitä oli hyvästikin kolmen soun edestä. Eihän siitä mihin päässyt, tämä yhteenlasku oli masentava. Mutta sen alituinen toistaminen harmitti Gervaiseä, ja hän iski vihoissaan nyrkkiä pöytään tai rupesi viimein itkeä pillittämään.

Eräänä iltana hän huusi:

— Minä lähden pois täältä ja ihan huomispäivänä… Ennemmin minä livistän karkuun ja nukun vaikka kadulla, kuin jatkan elämääni tämmöisessä rääkissä.

— Olisi viisaampaa siirtää hyyrykontrahti toisille, sanoi Lantier salakavalasti; eiköhän tuota kuka ottaisi… Jos te kerran molemmat olette halukkaita luopumaan puodista…

Gervaise keskeytti hänet huutaen kahta kiivaammin:

— Heti paikalla, heti paikalla!… Voi, se olisi minulle koko helpotus!

Silloin hatuntekijä osottautui hyvin käytännölliseksi. Luovuttamalla hyyrykontrahdin voisi luultavasti uuden vuokralaisen saada maksamaan molemmat rästinä olevat hyyryneljännekset. Ja hän uskalsi mainita Poissonilaiset. Virginiehän kuului etsivän puotihuoneustoa; ehkäpä tämä puoti sopisi hänelle. Hän muisteli nyt joskus kuulleensakin hänen toivovan juuri samallaista puotia. Mutta kuullessaan Virginien nimeä mainittavan oli pesijätär äkkiä malttanut mielensä. Saisipa nähdä; kiivaudessaan tuli aina puhutuksi liikoja, mutta omasta kodista luopuminen ei tuntunut niinkään helpolta, kun sitä rupesi tarkemmin miettimään.

Turhaan koetti Lantier seuraavina päivinä alottaa tavallisia valitusvirsiään: Gervaise vastasi, että hän oli ollut vaikeammassakin asemassa ja kumminkin siitä selviytynyt, Minnekkä hän joutuisi, jos hänellä ei enää olisi puotiaan? Mistäs hän sitten leipää saisi? Hän aikoi päinvastoin taas ottaa apulaisia ja hankkia itselleen uusia pesettäjiä. Hän puhui näin puolustautuakseen hatuntekijän esittämiä järkisyitä vastaan, joilla tämä koetti osottaa hänen vajonneen velkataakkansa painamana niin syvälle, ettei hänellä enää ollut vähintäkään toivoa päästä siitä jälleen nousemaan jaloilleen. Mutta pahan nenällä sattui Lantier taas mainitsemaan Virginien nimen. Siitäkös Gervaise raivostui. Ei, ei koskaan! Hän oli aina epäillyt Virginietä; jos Virginie himoitsi hänen puotiaan, niin sen hän teki haluten nöyryyttää häntä. Hän olisi ehkä voinut luovuttaa sen vaikka ensimäiselle vastaantulijalle kadulla, mutta ei sille katalalle teeskentelijälle, joka varmaankin jo vuosikausia oli odottanut, että hän taittaisi niskansa. Se selitti kaikki. Nyt hän ymmärsi, minkätähden keltaisia kipunoita säihkyi tämän kielikellon keltaisissa kissansilmissä. Niin, Virginie ei ollut unohtanut pesulaitoksessa saamaansa selkäsaunaa, hän hautoi vihaansa tuhan alla. Mutta hän tekisi viisaammin panemalla vihansa taskuunsa, ellei hän tahtonut saada toista samallaista löylytystä, Eikä sitä tarvinnut kauvan odottaakaan, pitäköön vain varansa. Tästä, pahan sisun purkauksesta Lantier ensinnäkin antoi nenälle Gervaiseä sanoen häntä itsepäiseksi vastarannan kiiskiksi, juorulakkariksi ja ylpeäksi kuin pillipiiparin tamma, ja innostui haukkumaan itse Coupeautakin aika vehnäseksi, joka ei osannut pitää akkaansa kurissa ja vaatia häneltä kunnioitusta ystävälleen. Sitten hän ymmärtäen, että suuttumus oli vähällä turmella koko hänen tuumansa, vannoi, ettei enää koskaan puuttuisi toisten asioihin, sillä siitä saa vain kiittämättömyyttä palkakseen. Ja hän näytti tosiaankin jättäneen yllytyksensä sikseen, vaikka hän vain odotti soveliasta tilaisuutta ottaakseen kontrahdin luovutusasian uudestaan puheeksi ja saadakseen pesijättären siihen taivutetuksi.

Tammikuu oli käsissä, ikävä aika, kosteine ja kylmine säineen. Muori Coupeau, joka oli rykiä rahnuttanut koko joulukuun ajan, joutui loppiaisen jälkeen vuoteen omaksi. Se kuului hänen syytinkiinsä; joka vuosi tiesi hän sitä odottaa. Mutta tänä talvena kuiskailtiin hänen ympärillään, ettei hän enää lähtisi kamaristaan kuin jalat edellä. Ja tosiaankin hänen rintansa röhisi niin pahasti, ettei hän enää voinut olla pitkäaikainen, sillä vaikka hän olikin iso ja lihava, oli hänen toinen silmänsä jo sammunut ja toinen puoli kasvoja vinoon vääntynyt. Hänen lapsensa eivät tietenkään olisi tahtoneet häntä lopettaa. Mutta hän oli jo niin kauvan ollut heidän vastuksinaan, että he oikeastaan toivoivat hänen kuolemaansa helpotukseksi kaikille. Parastahan se olisi ollut hänelle itselleenkin, sillä olihan hän jo aikansa elänyt, ja kun ihminen on aikansa elänyt, ei hänellä enää ole mitään kaivattavana. Lääkäriä oli kerran haettu hänen luokseen, mutta hänkään ei ollut tullut uudestaan. Mummolle annettiin rohtoja, ettei olisi näyttänyt siltä kuin hänet olisi kokonaan tahdottu hylätä. Joka tunti käytiin katsomassa vieläkö hän oli hengissä. Hänen henkeään ahdisti niin, ettei hän saanut enää puhutuksi, mutta toisella silmällään, joka vielä oli terve ja kirkas, hän katsoi terävästi ihmisiin; ja se katse ilmaisi paljon, siinä oli menneen nuoruudenajan kaipausta, surua siitä, että hän näki omaistensa pitävän sellaista kiirettä päästäkseen hänestä eroon, ja suuttumusta Nana heittiötä vastaan, joka ei enää viitsinyt hänestä välittää, vaan aivan kainostelematta meni yöllä paitasillaan ovelle vakoilemaan äitiään lasiruudun takaa.