Eräänä maanantai-iltana tuli Coupeau kotiin päissään. Siitä asti kuin hänen äitinsä oli ollut hengenvaarallisesti sairaana, oli hän ollut yhtä mittaa humalassa. Kun hänet oli saatu makuulle puuhaili Gervaise vielä jonkun aikaa jalkeilla hänen vedellessään hirsiä. Sitten hän valvoi vielä osan yötä muori Coupeaun vuoteen ääressä. Muuten Nana osottautui hyvin rohkeaksi, makasi aina mummon luona ja lupasi ilmottaa toisille, jos hän kuulisi mummon kuolevan. Kun tyttö tänä yönä nukkui ja sairaskin näytti vaipuneen rauhalliseen uneen, niin pesijätär taipui lopulta Lantier'n pyyntöön, kun tämä kutsui häntä kamariinsa hiukan levähtämään. He jättivät ainoastaan yhden kynttilän palamaan lattialle kaapin taakse. Mutta kolmen ajoissa Gervaise hyppäsi äkkiä sängystä väristen tuskallisesta pelosta. Hän oli ollut tuntevinaan kylmän viiman käyvän pitkin ruumistaan. Kynttilänpätkä oli palanut loppuun; vapisevin käsin sitaisi hän hätäisesti kiinni alushameensa pimeän päässä. Vasta mummon kamarissa, kolhittuaan itseään huonekaluihin, sai hän sytytetyksi pienen lampun. Ei kuulunut hiiskaustakaan muuta kuin Coupeaun jyrisevä kuorsaus. Nana makasi selällään hengittäen kepeästi ja tasaisesti täyteläisten huultensa välitse. Gervaise otti lampun käteensä, jolloin isoja varjoja rupesi tanssimaan seinillä, ja kun hän sillä valaisi muori Coupeaun kasvoja, olivat ne aivan valkeat, pää oli vierähtänyt olkapäätä vasten ja silmät jääneet auki. Muori Coupeau oli kuollut.
Hiljaa, ääntä päästämättä, jähmettyneenä palasi pesijätär varovaisesti Lantier'n huoneeseen. Hän oli nukkunut uudestaan. Gervaise kumartui hänen ylitsensä ja kuiskasi:
— Kuule, nyt se on loppunut, hän on kuollut.
Ihan unen pöpperössä, puolinukuksissa hän mutisi ensiksi:
— Anna minun olla, käy makaamaan… Emmehän me mitä voi hänelle tehdä, jos hän on kuollut.
Sitten hän kohensihe kyynäspäänsä varaan ja kysyi:
— Paljonko kello on?
— Kolme.
— Kolme vasta! Tule sitten makaamaan. Vilustutat vielä itsesi…
Jahka päivä tulee, niin ennättäähän sitä vielä sittenkin.
Mutta Gervaise ei kuunnellut häntä, vaan pukeutui kokonaan. Silloin Lantier painautui takaisin peitteen alle ja kääntyi seinään päin noituen naisten itsepäisyyttä. Mikä kiire sitä nyt oli ilmottamaan ihmisille; että talossa oli ruumis. Se ei tuntunut kovinkaan hauskalta yösydännä; ja häntä harmitti, että synkät ajatukset estivät häntä saamasta unen päästä kiinni. Kerättyään kokoon kaikki kampsunsa, unohtamatta edes hiusneulojaankaan, palasi Gervaise omaan kamariinsa ja istuutui itkemään rauhassa, kun ei enää tarvinnut pelätä, että hänet yllätettäisiin hatuntekijän vieressä. Pohjaltaan hän oli hyvin kiintynyt muori Coupeauhon, ja hän tunsi haikeata surua, vaikka häntä ensin oli vain pelottanut ja harmittanut, kun mummo oli nähnyt hyväksi lähteä pois niin sopimattomalla hetkellä. Ja vaikka hän itki aivan ääneensä keskellä hiljaisuutta, ei levyseppä lakannut kuorsaamasta; hän ei kuullut mitään. Gervaise koetti puhutella ja ravistella häntä, mutta kun siitä ei ollut apua, päätti hän jättää hänet rauhaan, arvellen, että hänestä olisi vain lisää vastusta, jos hän heräisi. Kun hän palasi ruumiin luokse, oli Nana noussut istumaan ja hieroi silmiään. Tyttö ymmärsi, mitä oli tapahtunut, ja kurotti uteliaasti kaulaansa nähdäkseen paremmin isoäitinsä; hän ei virkkanut mitään; häntä hiukan pelotti ja hämmästytti, mutta samalla hän tunsi tyydytystä nähdessään siinä edessään kuoleman, jota hän jo kaksi päivää oli odottanut nähdäkseen, niinkuin jotakin pahaa, jota lasten ei ollut lupa katsoa; ja tuijottaessaan näihin kalpeihin kasvoihin, jotka elämänhalu oli viimeisessä hengenvedossa kouristanut kokoon, laajenivat hänen kissanpojan silmäteränsä, ja hän tunsi selkäpiissään samallaista jännitystä, joka piti hänet kiinninaulittuna oviruudun taakse, kun hän siihen tuli vaanimaan asioita, jotka eivät kuulu räkänokille.