— No, nouse ylös, sanoi hänelle hiljaa hänen äitinsä. Minä en tahdo, että sinä jäät tänne makaamaan.
Hän nousi vastahakoisesti sängystä, kääntäen päätään ja hellittämättä katsettaan vainajasta. Gervaise oli pahassa pulassa siitä, mihin hän hänet panisi, kunnes päivä nousi. Hän aikoi jo käskeä häntä pukeutumaan, Kun Lantier'kin tuli, housut ja tohvelit jalassa, heidän luokseen; hän ei saanut enää unta, ja häntä hävetti hiukan äskeinen käytöksensä. Silloin siitä pulasta päästiin.
— Menköön makaamaan minun sänkyyni, sanoi hän. Kyllä hän siinä saa olla.
Nana loi äitiinsä ja Lantier'hen suuret, kirkkaat silmänsä tekeytyen yksinkertaisen näköiseksi niinkuin uuden vuoden päivänä, kun hänelle annettiin suklaanappeja. Eikä häntä tarvinnut kahta kertaa käskeä, se on varma; hän juosta kipasi paitasillaan, niin että hänen paljaat varpaansa tuskin hipoivat kivilattiaa; ja kuin käärme luikahti hän sänkyyn, joka oli vielä ihan lämmin, ja makasi siinä suorana, niin syvälle painautuneena, että hänen hentoa ruumistaan tuskin ensinkään huomasi peitteen alta. Joka kerran kun hänen äitinsä tuli sisälle, näki hän hänet valveella, kiiluvat silmät auki, makaamassa ääneti ja hievahtamatta, hyvin punaisena ja miettiväisen näköisenä niinkuin hänellä olisi ollut pää täynnä merkillisiä asioita.
Sillä välin oli Lantier auttanut Gervaiseä muori Coupeaun pukemisessa; eikä se ollutkaan vähäinen työ, sillä ruumis painoi kuin synti pahalla omallatunnolla. Ei olisi mitenkään luullut, että mummo oli niin lihava ja valkoinen. He olivat panneet hänelle sukat jalkaan, valkoisen alushameen ja röijyn päälle ja myssyn päähän, parhaat liinavaatteet, mitä hänellä oli. Coupeau kuorsasi yhä vielä kahta säveltä, joista toinen, matalampi laski, toinen, kuivempi nousi; se oli kuin kirkkomusiikkia, jolla säestetään pitkän perjantain jumalanpalvelusta. Kun ruumis oli puettu ja oikaistu suoraksi vuoteelleen, kaatoi Lantier itselleen lasin viiniä virkistyksekseen, sillä hänen mieltään käänsi niin ilkeästi. Gervaise pengosteli piirongin laatikoita etsien pientä vaskista ristiinnaulitun kuvaa, jonka hän oli tuonut mukanaan Plassansista; mutta sitten hän muisti, että muori Coupeau oli tainnut itse myödä sen. He olivat tehneet tulta uuniin ja viettivät lopun yötä torkkuen kumpikin tuolillaan; ajan kuluksi lopettivat he alottamansa viinipullon, mutta sittenkin he murjottivat pahalla tuulella, ikäänkuin se olisi ollut heidän syynsä.
Seitsemän tienoossa, ennen päivän nousua Coupeau heräsi vihdoin. Kun hän sai kuulla, mitä oli tapahtunut, jäi hän aluksi tuijottamaan kuivin silmin ja änkyttämään, epäillen hienostaan, että häntä tahdottiin piloillaan pelotella. Sitten hän hyppäsi lattialle sängystään ja heittäytyi maahan vuoteen viereen, jolla ruumis lepäsi; ja hän suuteli sitä ja itkeä kollotteli vuodattaen niin runsaita kyyneleitä, että lakana kastui, kun hän siihen pyyhki poskiaan. Gervaisekin oli alkanut uudestaan nyyhkyttää, kovasti liikutettuna miehensä surusta, antaen hänelle kaikki anteeksi: niin, Coupeau oli pohjaltaan parempi kuin hän luulikaan. Coupeaun epätoivoon tuli lisäksi ankara kohmelo, joka pani hänet ruopimaan päätään; suu oli hänellä vielä tahmeana ja päätä pakotti vielä edellisen päivän juomingin johdosta, vaikka hän oli nukkunut kymmenen tuntia. Ja hän valitteli puristaen kätensä nyrkkiin. Herra Jumala! Hänen äiti parkansa, jota hän rakasti niin kovasti, oli siis lähtenyt pois! Ai, kun hänen päätänsä kivisti! Se teki lopun hänestäkin! Tuntui ihan siltä kuin hänen aivokoppansa olisi ollut täynnä kuumia hiiliä. Ja nyt häneltä vielä lisäksi reväistiin sydänkin irti! Ei, siinä oli tosiaankin jo liikaa yhden miehen osalle!
— Rohkaise luontosi, vanha veikkoseni, sanoi Lantier nostaen hänet ylös. Saas tästä vähän virkistystä!
Hän kaatoi hänelle lasin viiniä, mutta Coupeau ei siitä huolinut.
— Mikähän minulle on tullut? Minulla on varmaankin kuparia ruumiissani… Heti kun minä näin äitini tuossa, tuli minulle kuparin maku suuhun… Äiti, voi hyvä Jumala, äiti, äiti…
Ja hän alkoi uudestaan itkeä kuin lapsi. Hän joi yhtäkaikki viinilasin sammuttaakseen tulen, joka poltti hänen rintaansa. Lantier lähti kohta tiehensä sanoen syyksi, että hän tahtoi mennä viemään sanaa sukulaisille ja poiketa tuomarin virastoon ilmottamaan kuolemantapauksesta. Hän tarvitsi raitista ilmaa. Eikä hän pitänyt kiirettä, vaan poltteli paperosseja nauttien kylmästä aamuilmasta. Käytyään rouva Lerat'n luona hän meni erääseen Batignollesin maitokauppaan juomaan kupin oikein kuumaa kahvia. Ja siellä hän viipyi runsaasti tunnin miettimässä.