Kaikki naiset kurottautuivat katsomaan. Gervaise tunsi Clauden ja Etiennen. Heti kun he huomasivat hänet, juoksivat he hänen luokseen halki lätäköiden, niin että nauhoista auenneiden kenkien kannat pitivät kovaa kapsetta kivilattiaa vasten. Claude, vanhempi pojista, talutti kädestä pientä veljeään. Nähdessään heidät hiukan pelokkaina, mutta kumminkin hymyilevinä, huusivat pesijättäret heille hyväilysanoja heidän ohi juostessaan. Ja he pysähtyivät äitinsä eteen hellittämättä toistensa kädestä ja kohottivat häntä kohden valkotukkaiset päänsä.
— Isäkö teidät on lähettänyt? kysyi Gervaise.
Mutta kun hän kumartui sitomaan Etiennen kengännauhoja, huomasi hän Clauden heiluttavan sormessaan kamarin avainta vaskilevyineen, jossa oli sen numero.
— Ka! sinä tuot minulle avaimen! sanoi hän hyvin hämmästyneenä. Mutta mitä varten?
Huomatessaan avaimen, jonka hän oli unohtanut sormeensa, näytti lapsi muistavan asiansa ja huusi kirkkaalla äänellään:
— Isä lähti pois.
— Hän kai meni ostamaan aamiaista ja käski teidän tulla minua hakemaan täältä?
Claude katsoi veljeensä epätietoisena eikä tiennyt, mitä sanoa. Sitten hän alkoi alusta ja jatkoi yhteen henkäykseen:
— Isä lähti pois… Hän hyppäsi sängystä, pani kaikki tavarat kapsäkkiin, vei sen alas ajurin vaunuihin… Hän lähti pois.
Gervaise nousi hitaasti seisoalleen kasvot kalpeina ja painoi kätensä poskilleen ja ohimoilleen, ikäänkuin hän olisi luullut päänsä halkeavan. Eikä hän osannut muuta kuin hokea yksitoikkoisella äänellä samaa sanaa ainakin parikymmentä kertaa: