— Herra Jumala!… Herra Jumala!… Herra Jumala!…
Sillä välin rouva Boche alkoi vuorostaan kysellä lapselta, innoissaan siitä, että hänkin pääsi osalliseksi tähän juttuun.
— No, kerroppa nyt, pienokaiseni, koko juttu! Isäkö se pani oven kiinni ja käski teidän tuoda avaimen äidille, niinkö?
Ja hän kuiskasi Clauden korvaan:
— Oliko joku nainen ajurin vaunuissa?
Lapsi tuli taas hämilleen. Sitten hän iloisen näköisenä alkoi uudestaan äskeisen kertomuksensa:
— Hän hyppäsi sängystä, pani kaikki tavarat kapsäkkiin, hän lähti pois.
Kun rouva Boche päästi hänet menemään, veti hän veljensä vesiraanan luo. He pitivät yhdessä hauskaa loiskuttaen vettä maahan.
Gervaise ei voinut itkeä. Hän oli tukehtua, Seisten selkä korvon nojassa, hän yhä piteli käsiä kasvoillaan. Väristyksen puuskat vavahuttelivat hänen ruumistaan. Tuon tuostakin hän huokasi pitkään. Yhä lujemmin hän painoi nyrkkinsä silmilleen, ikäänkuin hän olisi tahtonut murskata itsensä synkässä epätoivossaan. Hänestä tuntui, kuin hän olisi pudonnut pimeän kuilun pohjaan.
— No, pikku ystäväni, mitä hittoa! sanoi rouva Boche.