— Minun veljeni muuttaakin sieltä pois, ehätti rouva Lorilleux sanomaan. Se tuottaa vain tappiota koko puoti.
Coupeauta oli pehmitetty. Kaikki yllyttivät häntä luovuttamaan muille hyyrykontrahtiaan. Rouva Lerat'kin. joka jo jonkun aikaa oli ollut hyvin hyvissä väleissä Lantier'n ja Virginien kanssa, ja jota kutkutti se ajatus, että he olivat pikeentyneet toisiinsa, puhui konkurssista ja vankilasta ollen olevinaan hyvin peloissaan. Ja yht'äkkiä levyseppä suuttui, hänen surunsa, jonka huuhteeksi hän oli jo kallistanut liian monta lasia, muuttui raivoksi.
— Kuule! huusi hän ihan vaimonsa nenän edessä. Sinun pitää kuulla, mitä minä sinulle sanon! Sinä tahdot aina olla niin saakelin itsepäinen. Mutta tällä kertaa minä aion noudattaa omaa tahtoani, ettäs sen tiedät!
— Se on oikein! sanoi Lantier. Ei häntä hyvällä puheella saakkaan taivutetuksi mihinkään. Tarvitseisi olla kurikka, jos mieli saada mitään pystymään hänen kalloonsa.
Ja molemmat kurikoivat häntä vähän aikaa sanoillaan. Mutta se ei estänyt puremaneuvojen toimintaa. Juusto hupeni ihan silmissä ja pullot pulpattivat kuin lähteet. Sillä välin Gervaise vähitellen pehmeni iskuista. Hän ei vastannut mitään, vaan söi kaiken aikaa suun täydeltä niin kiireesti, kuin hänellä olisi ollut kovakin nälkä. Kun he lakkasivat nalkuttamasta, nosti hän hiljaa päätänsä ja sanoi:
— No joko riittää? Minä annan palttua koko puodille! Minä en siitä välitä enää… Ymmärrättekö, minä en siitä huoli! Kaikki on lopussa!
Silloin tilattiin lisää juustoa ja leipää; keskusteltiin vakavasti. Poissonilaiset saivat Coupeaulaisten huoneuston ja ottivat vastatakseen rästinä olevasta hyyrystä. Muuten Boche otti pitääkseen huolta kontrahdin siirrosta ja oli hyvin tärkeän näköinen saadessaan esiintyä isännän nimessä. Vieläpä hän siinä yksillä istuimilla vuokrasi asunnon Coupeaulaisillekin, kuudennessa kerroksessa olevan vapaan huoneen, samasta porraskäytävästä, jossa Lorilleux'läisetkin asuivat. Mitä Lantier'hen tuli, niin hän tahtoi mielellään pitää entisen kamarinsa, ellei se tuottaisi häiriötä Poissonilaisille. Poliisi kumarsi, se ei häirinnyt häntä ensinkään; ainahan ystävät voivat sopia keskenään, eriävistä poliittisista mielipiteistä huolimatta. Ja saatuaan omasta puolestaan asiansa selville ei Lantier puuttunut enää koko kontrahdin luovutukseen, vaan teki itselleen mahdottoman ison juustovoileivän, heittäytyi selkäkenoon ja alkoi tyytyväisenä syödä sitä, tekeytyen välinpitämättömän näköiseksi, etteivät toiset huomaisi, miten mielissään hän oli; vain salavihkaa vilkui hän vuoroon Gervaiseen ja Virginiehen.
— Heipä hei! ukko Bazouge! huusi Coupeau, tulkaahan toki ottamaan kulaus. Me emme ole ylpeitä, kaikki me olemme työmiehiä.
Neljä ruumiinkantajaa, jotka olivat jo lähdössä pois, palasivat sisälle kilistämään hautajaisvierasten kanssa. He eivät tahtoneet sanoa sitä moittiakseen, mutta äskeinen rouva oli ollut peijakkaan raskas ja hänen kantamisestaan kannatti kyllä saada lasi viiniä. Ukko Bazouge katsoi terävästi pesijättäreen, mutta ei sanonut yhtään sopimatonta sanaa. Gervaisen tuli paha olla, hän nousi ylös ja jätti miehet jatkamaan juopotteluaan. Coupeau, joka oli jo sikahumalassa, alkoi taas ulvoa ja sanoi, että se tuli surusta.
Kun Gervaise illalla palasi kotiinsa, jäi hän typertyneenä istumaan tuolille. Huoneet tuntuivat hänestä autioilta ja tavattoman isoilta. Tosin se oli koko helpotus, että oli päästy mummosta. Mutta hän oli aivan varmaan jättänyt muutakin kuin vai muori Coupeaun sinne haudan pohjalle; Marcadet-kadun pieneen puutarhaan. Häneltä puuttui liian paljon; sinä päivänä oli tainnut mennä hautaan palanen hänen omaa elämäänsä, hänen puotinsa ja emännän ylpeytensä ja vielä muitakin tunteita. Niin seinät olivat paljaat ja hänen sydämensä myöskin. Koko elämä oli hajonnut pirstaleiksi ja luhistunut hautaan. Hän tunsi itsensä liian väsyneeksi ryhtyäkseen nyt mihinkään. Myöhemmin tahtoi hän koettaa toipua, jos voisi.