Kun Nana kymmenen aikaan riisuutui, rupesi hän itkemään ja äksyilemään tahtoen välttämättä mennä nukkumaan muori Coupeaun sänkyyn. Hänen äitinsä koetti häntä pelotella, mutta tyttö oli liian aikaiseen kehittynyt, kuolleet herättivät hänessä vain suurta uteliaisuutta. Päästäkseen hänestä rauhaan, täytyi Gervaisen viimein luvata, että hän sai oikaista itsensä muori Coupeaun sijalle. Tämä tytön tynkä piti isoista sängyistä; hän tahtoi venytelläitä ja piehtaroida mielin määrin. Sinä yönä hän nukkui mainion hyvästi lämpöisellä höyhen-patjalla, joka suloisesti hiveli hänen ruumistaan.

X.

Coupeaulaisten uusi asunto oli kuudennessa kerroksessa, ja sinne noustiin B-portaista. Kun oli päästy neiti Remanjoun oven sivutse, käännyttiin vasemmanpuoliseen käytävään. Sitten piti vielä kääntyä. Ensimäinen ovi oli Bijardin. Melkein sitä vastapäätä, katolle vievien pienten portaiden alla oli ummehtunut lokero, jossa nukkui ukko Bru. Kaksi ovea siitä eteenpäin asui ukko Bazouge. Ja seinäkkäin Bazougen huoneen kanssa oli Coupeaulaisilla yksi kamari ja alkoovi pihan puolella. Käytävän varrella ei ollut enää kuin kaksi perhettä, ennenkuin tultiin Lorilleux'läisten huoneisiin, jotka olivat ihan käytävän päässä.

Yksi kamari ja alkoovi, siinä oli Coupeaulaisten koko nykyinen asunto. Eikä kamarikaan ollut kuin kämmenen kokoinen. Siinä täytyi tehdä kaikki, nukkua ja syödä ynnä paljon muuta. Alkooviin mahtui juuri parhaiksi Nanan sänky; tytön täytyi heittää päältään isänsä ja äitinsä luona ja ovi jätettiin auki yöksi, ettei hän tukehtuisi. Heillä oli niin ahdasta, että Gervaisen oli täytynyt puodista muuttaessaan luovuttaa koko joukko tavaroita Poissonilaisille, kun hän ei saanut kaikkia mihinkään sijotetuksi. Sänky, pöytä ja neljä tuolia täyttivät koko huoneen. Lisäksi vielä oli Gervaise, kun hän ei mitenkään ollut hennonut erota piirongistaan, asettanut tämän ison rumiskon keskelle lattiaa, vaikka hänen sydäntään kirvelikin, kun se peitti puolet ikkunasta, siten vähentäen valoa ja hauskuutta. Kun hän tahtoi katsoa pihalle, täytyi hänen kumartua syrjittäin ja vääntää kaulaansa nähdäkseen, sillä hän oli käynyt niin lihavaksi, ettei hän saanut tilaa kyynäspäilleen.

Ensimäisinä päivinä pesijätär istui vaan itkemässä. Hänestä tuntui ensin kovin kovalta, ettei hän enää voinut liikkua kotonaan, kun oli aina tottunut elämään välkeissä suojissa. Hänen henkeään ahdisti ja hän viipyi tuntikausia ikkunan ja piirongin välissä niin epämukavassa asennossa, että hänen kaulansa oli vääntyä sijoiltaan. Ainoastaan siinä voi hän hengittää. Pihalta hän ei kumminkaan saanut muuta kuin ikäviä ajatuksia. Vastapäätä omaa ikkunaansa, auringon puolella, näki hän entisen unelmainsa esineen, viidennen kerroksen akkunan, jossa joka kevät kasvoi Espanjan papuja kiertäen ohuet kärhensä seililankojen ympärille. Hänen kamarinsa oli varjon puolella, missä resedat kuolivat ruukuissaan viikon kuluessa. Elämä ei suinkaan kääntynyt parempaan päin, se ei lähestulkoonkaan ollut sitä, mitä hän oli toivonut. Sensijaan että hänellä olisi ollut kukkia vanhoilla päivillään, hän rypi sangen likaisissa oloissa. Eräänä päivänä kumartuessaan katsomaan pihalle, hänelle tuli omituinen tunnelma, hän oli näkevinään itsensä siellä alhaalla porttikäytävässä lähellä portinvartijan kamaria, nokka pystyssä, tarkastelemassa taloa ensimäistä kertaa; ja tämä kolmentoista vuoden hyppäys takaperin antoi hänelle piston sydämmeen. Piha ei ollut muuttunut, alastomat seinät olivat tuskin tulleet entistään mustemmiksi ja homeisemmiksi; ruosteen syömistä likavesitorvista nousi sama ilkeä haju; ikkunoiden edessä oli vaatteita kuivamassa nuorilla, lijasta kankeita lapsen kapaloksia; epätasainen piha oli täynnä pajahiilen tuhkaa ja höylänlastuja; vieläpä vesijohdon puoleisella kostealla kulmalla värjäyslaitoksesta juossut lätäkkö oli yhtä kauniin sininen kuin ennenkin. Mutta hän itse tunsi nykyään olevansa kovasti muuttunut ja ränsistynyt entiseensä verraten. Ensiksikään hän ei enää ollut alhaalla, silmät taivasta kohden, tyytyväisenä ja rohkeana toivoen kaunista huoneustoa. Hän oli katon rajassa, ryysyläisten sopessa, likaisimmassa lokerossa, jonne päivä ei milloinkaan päässyt pilkistämään. Siinä oli yllin kyllin itkun syytä, hän ei voinut olla ihastunut kohtaloonsa.

Mutta kun Gervaise oli hiukan tottunut uusiin oloihinsa, näytti alku sangen lupaavalta uudessa asunnossa. Talvi oli melkein lopussa ja ne vähäiset rahat, jotka hän oli saanut Virginieltä huonekaluistaan olivat hänelle hyväksi avuksi talouden kuntoon panossa. Ja sen lisäksi sattui semmoinen onni, että kevään tullen Coupeau sai työtä maalla, Etampes'issa ja siellä hän oli lähes kolme kuukautta juomatta: maa-ilma paransi hänet vähäksi aikaa. Sitä ei usko kuinka virkistävää on juopoille päästä Pariisin ilmasta, missä kadut ovat täynnä paloviinan ja viinin höyryä. Palatessaan hän oli terve kuin pukki ja punakka kuin mansikka ja toi muassaan neljäsataa francia. Niillä he maksoivat rästiksi jääneen puodin hyyryn, josta Poissonilaiset olivat menneet takaukseen, sekä muita pieniä velkoja hätäisimmille saamamiehilleen. Gervaise avasi siten itselleen pari kolme katua, joilla hän ei hyvään aikaan ollut uskaltanut liikkua. Luonnollisesti hän oli taas ruvennut silittämään päiväpalkalla. Rouva Fauconnier, joka oli hyvin hyväntahtoinen, kun vain osasi oikein häntä imarrella, oli ottanut hänen takaisin työhönsä, vieläpä maksoi hänelle kolme francia päivältä, kuten ensi luokan silittäjättärelle, koska näet Gervaise oli ollut oman liikkeensä emäntänä. Ja Coupeaulaisten talous näyttikin voivan hiljalleen edistyä. Vieläpä Gervaise toivoi tekemällä työtä ja säästämällä voivansa maksaa kaikki velkansa ja järjestää elämänsä siedettävälle kannalle. Mutta näihin toiveisiinsa hän uskoi vain miehensä ansaitseman suuren rahasumman synnyttämässä kuumeessa. Siitä jäähdyttyään hän otti vastaan päivät sellaisina kuin ne tulivat, arvellen, että mikään ilo ei ollut pitkäaikaista.

Enimmästi kärsivät Coupeaulaiset tähän aikaan nähdessään Poissonilaisten uudistushommat heidän entisessä puodissaan. He evät olleet kovin kateellisia luonnostaan, mutta heitä ärsytettiin, heidän kuultensa ihan tahallaan ihasteltiin heidän seuraajainsa upeita laitoksia. Bochelaiset ja varsinkin Lorilleux'läiset olivat väsymättömiä niitä kehumaan. Heidän puheidensa mukaan ei oltu koskaan nähty kauniimpaa puotia. Ja he päivittelivät sitä kauheata siivoa, jossa kaikki paikat olivat olleet Poissonilaisten tullessa, ja kertoivat, että huoneiden puhdistus yksistään oli noussut kolmeenkymmeneen franciin. Jonkun aikaa epäröityään oli Virginie päättänyt perustaa herkkutavarakaupan, jossa olisi myytävänä karamelleja, suklaata, kahvia ja teetä. Lantier oli hänelle hartaasti suositellut sellaista kauppaa, sillä makeisilla, sanoi hän, voisi ansaita äärettömiä summia. Puodin maalaukseen valittiin kaksi ylen hienoa väriä, mustalle pohjalle vedettiin hienoja keltaisia raitoja. Kolme puuseppää teki työtä kahdeksan päivää laittaessaan kuntoon hyllyjä, näyte-ikkunoita ja tiskiä, jonka päälle tehtiin erityiset telineet lasimaljoja varten, ihan kuin sokerileipurien puodeissa. Pieneen perintöön, jota Poisson oli säästänyt vanhan päivän varaksi, taisi tulla isohko lovi. Mutta Virginie riemuitsi, eikä Lorilleux'läiset, joita portinvartijan joukko auttoi, säästäneet Gervaiseä, vaan kertoivat hänelle jok'ikisestä hyllynlokerosta ja makeismaljasta, sillä heitä huvitti nähdä miten Gervaisen muoto muuttui. Olipa kuinka vähän kateellinen tahansa niin kaiveleehan se vaikka kenenkä sydäntä, kun toiset pistävät hänen kenkänsä jalkaansa ja niillä tallaavat hänet murskaksi.

Toinen syy tähän kateuteen piili syvemmällä, se oli riita miehestä. Väitettiin että Lantier oli hylännyt Gervaisen. Koko kortteli oli siitä selvillä. Tuottihan se edes hiukan siveellisyyden leimaa koko kadulle. Ja kaikki kunnia tästä erosta tuli Lantier'lle, joka oli kylliksi ovela pysytelläkseen yhä naisten suosiossa. Tiedettiimpä siitä yksityisseikkojakin, hatuntekijän oli täytynyt antaa korvalle pesijätärtä saadakseen hänet pysymään alallaan, kun tämä ei ollut vähemmällä tahtonut hänestä hellittää. Tietysti ei kukaan sanonut, miten asianlaita oikeastaan oli; niiden mielestä, jotka sen olisivat voineet tietää, se oli liian yksinkertainen eikä tarpeeksi mieltäkiinnittävä, Jos niin tahtoi sanoa, oli Lantier todellakin hylännyt Gervaisen siinä merkityksessä, ettei hän enää pitänyt häntä käytettävänään yötä päivää; mutta ihan varmaan hän kävi häntä tapaamassa kuudennessa kerroksessa, milloin vain hänen mielensä teki, sillä neiti Remanjou näki hänen usein tulevan Coupeaulaisten luota hyvin tavattomalla ajalla. Suhteet siis kuitenkin, kaikitenkin jatkuivat, ilman että kumpikaan olisi niistä paljon nauttinut; entisen tottumuksen voimasta tahtoivat he vieläkin tehdä toisilleen mieliksi; ei siinä muuta ollut. Mutta asema kävi mutkallisemmaksi sen kautta, että ihmiset nyt jo olivat tietävinään Lantier'n ja Virginien makailevan samojen lakanoiden välissä. Mutta siinä ihmiset pitivät liikaa kiirettä. Epäilemättä hatuntekijä hakkaili puodin uutta emäntää; sehän oli odotettavissakin, koska kerran tämä kaikessa muussakin oli astunut Gervaisen sijaan. Siitä oli juuri liikkeellä hauska juttu; kerrottiin, että Lantier oli eräänä yönä mennyt hakemaan Gervaiseä naapurinsa sängystä, ja että hän oli vienytkin kamariinsa ja pitänyt luonaan Virginien, vaikka hän pimeän tähden ei häntä tuntenut, ennenkun päivä alkoi sarastaa. Jutulle naurettiin, mutta todellisuudessa ei Lantier vielä ollut päässyt niin pitkälle, hän tuskin uskalsi vielä nipistellä Virginietä vyötäisistä. Lorilleux'läiset puhuivat siitä huolimatta pesijättärelle alituiseen Lantier'n ja rouva Poissonin lemmenkohtauksista, toivoen saavansa hänet mustasukkaiseksi. Bochelaistenkin puheista kuului, että he eivät olleet koskaan nähneet kauniimpaa paria. Hulluinta koko asiassa oli, että Goutte-d'Or'in katu ei näyttänyt panevan pahakseen uutta kolmiyhteyttä; sen siveellinen käsitys, joka niin ankarasti oli tuominnut Gervaiseä, piteli lempeästi Virginietä. Mutta ihmisten hyväntahtoinen suvaitsevaisuus täisikin johtua siitä että aviomiehenä tällä kertaa oli poliisi.

Onneksi ei mustasukkaisuus paljoakaan vaivannut Gervaiseä. Lantier'n uskottomuudesta hän ei ollut juuri millänsäkään, sillä hänen sydämellään ei ollut enää pitkään aikaan ollut mitään tekemistä heidän suhteissaan. Vaikka hän ei ollut koskaan välittänyt omasta puolestaan ruveta urkkimaan, sai hän kuulla koko joukon ruokottomia juttuja hatuntekijän seikkailuista kaikellaisten katunaikkoisten kanssa, mutta niistä hän ei huolinut sen enempää, vaan oli hänelle edelleenkin yhtä suopea. Hän ei viitsinyt edes suuttua tarpeeksi rikkoakseen välejään hänen kanssansa. Mutta rakastajansa uutta lemmenliittoa hän ei jaksanut sulattaa yhtä helposti. Virginiehen nähden oli asianlaita toinen. Lorilleux'läiset ja Bochelaiset olivat keksineet koko jutun vain häntä härnätäkseen; ja jos kohta hän ei pitänytkään väliä turhanpäiväisistä pikku asioista, niin hänenkin kunniantunnostaan löytyi kumminkin vielä tämä arka paikka. Kun rouva Lorilleux tai joku muu pahansuopa heittiö häntä kiusatakseen sanoi, että Poissonille oli kasvanut niin pitkät sarvet päähän, ettei hän enää mahtunut kulkemaan Saint-Denis'n portista, kävi hän aivan kalpeaksi, hänen rintaansa kouristi, ja hän tunsi polttoa sydänalassaan. Mutta hän puri huuliaan ja koetti niellä harmiaan, sillä hän ei tahtonut suoda vihamiehilleen sitä iloa, että olisivat päässeet hänelle ilkkumaan. Lantier'lle hän sitä vastoin taisi purkaa vihansa, sillä neiti Remanjou oli kuulevinaan korvapuustin läjähtävän eräänä iltapäivänä; muutenkin he ihan ilmeisesti olivat riitaantuneet, sillä Lantier ei puhunut hänelle halaistua sanaakaan kahteen viikkoon; sitten hän taas alkoi käydä hänen luonaan, ja entinen elämä näytti alkavan uudestaan, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Pesijätär katsoi parhaaksi tyytyä asemaansa, sillä häntä ei haluttanut ruveta tukkanuottasille ja siten yhä enemmän katkeroittaa elämäänsä. Hän ei ollutkaan enää kaksikymmenvuotias eikä enää välittänyt miehistä siihen määrään, että olisi tahtonut antaa kilpailijoilleen selkään heidän kauniiden silmiensä tähden, itse mahdollisesti joutuakseen putkaan. Tämänkin hän vain laski yhteen muiden nöyryytystensä kanssa.

Coupeau ilkkui. Tämä mukava aviomies, joka ei ollut ottanut kuulevaan korvaansakaan perkeleen parkunaa omassa kodissaan, piti hirmuista ilvettä Poissonin sarvista. Kun asia koski häntä itseään ei hän siitä ollut millänsäkään, mutta toisten perheessä se oli hänestä hassunkurista, ja hän oli hyvin kärkäs urkkimaan sellaisia tapauksia, missä naapurien akat petkuttivat miestään. Voi mikä nahjus se Poisson oli! Ja semmoinen vehnänen kantaa vielä miekkaa ja tohtii tyrkkiä ihmisiä katukäytävällä! Coupeau meni hävyttömyydessään niin pitkälle, että rupesi pilkkaamaan Gervaiseä. Ei ollut paha! Hänen rakastajansa oli koreasti hylännyt hänet! Hänellä oli huono onni. Ensin olivat hänen hankkeensa seppiin nähden jääneet onnistumatta, sitten hän sai matkapassin hatuntekijöiltä. Hän olikin kääntynyt kovin huikentelevaisten ammattikuntien puoleen. Minkä tähden hän ei ottanut muuraria, miestä, johon voi luottaa, ja joka on tottunut tekemään tukevaa työtä? Tosin hän puhui näistä asioista leikkisään tapaansa, mutta Gervaise kävi yhtä kaikki vallan vihreäksi, sillä hänen miehensä katsoi häneen pienillä juomarin silmillään niin tuikeasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut kaivaa sanansa häneen vintilällä. Kun hän otti puheeksi nämä roskaiset asiat, ei Gervaise koskaan tiennyt, puhuiko hän piloillaan vai tosissaan. Mies, joka on humalassa vuoden umpeen, ei ole enää oman päänsä herra, ja sellaisia aviomiehiä on kosolta, jotka kahdenkymmenen vanhoina ovat hyvin mustasukkaisia, mutta jotka juominen tekee kolmenkymmenen vanhoina hyvin välinpitämättömäksi aviolliseen uskollisuuteen nähden.