Kannatti tosiaankin nähdä, miten Coupeau mahtaili Goutte-d'Or'in kadulla! Hän sanoi Poissonia parkunan perkeleeksi. Se tukki suun kielikelloilta! Hän ei ollutkaan enää itse ihmisten hampaissa. Hän tiesi kyllä, mitä hän tiesi. Jos hän ei ollut aikoinaan ollut kuulevinaan, mitä hänestä puhuttiin, niin siihen oli ollut luonnollisena syynä se, että hän halveksi juoruja. Tietäähän jokainen omat kotoiset asiansa, ja se koira älähtää, johon kalikka sattuu. Häneen se ei sattunut: ei suinkaan hän silloin voinut ruveta vain ihmisten mieliksi älisemään? Mutta mitäs poliisi teki? Tokkos hänkään älähti? Tällä kertaa kumminkin kalikka osui oikeaan. Rakastavaiset oli nähty yhdessä. Se ei ollutkaan siis enää tyhjää kulkupuhetta. Ja hän suuttui, hän ei käsittänyt, kuinka mies, lisäksi vielä valtion virkamies, suvaitsi kotonaan sellaista häväistystä. Mutta poliisi täisikin pitää toisten tähteistä. Mutta se ei estänyt Coupeauta, kun hänelle iltasin tuli ikävä yksin vaimonsa kanssa ullakkolokerossaan, menemästä alas hakemaan Lantier'ta ja tuomasta häntä mukanaan väkisin. Siitä asti kuin toveri oli ollut poissa, ei hän enää ollut viihtynyt kotonaan. Jos hän näki Lantier'n ja vaimonsa välin kylmenneen, koetti hän sovittaa heitä. Piru vie! Mitä heidän tarvitsi välittää ihmisistä? Eikö heillä muka ollut lupa huvitella niin kuin parhaaksi näkivät? Ja hän nauroi, hänen räpyttelevistä juopon silmistään loisti rajaton alttius, halu jakaa kaikki hatuntekijän kanssa siten sulostuttaakseen elämäänsä. Ja varsinkaan sellaisina iltoina ei Gervaise enää tiennyt, puhuiko hän leikillään vai tosissaan.
Keskellä näitä juoruja Lantier esiintyi hyvin rehtevästi. Hän kohteli toisia isällisesti ja arvokkaasti. Kolme eri kertaa oli hän saanut estetyksi Coupeaulaisten ja Poissonilaisten välit rikkoutumasta. Molempain perheiden hyvä sopu kuului näet hänen hyvinvointinsa ehtoihin. Hellällä ja lujalla huolella valvoen Gervaiseä ja Virginietä hän sai heidät aina osottamaan toisilleen mitä hartainta ystävyyttä. Valliten kumpaakin tyynesti kuin turkkilainen pasha hän vain lihoi omasta oveluudestaan. Tämä juupeli sulatteli vielä vatsassaan Coupeaulaisia, kun hän jo pureskeli Poissonilaisia. Se ei haitannut häntä ensinkään! Kun yksi puoti oli syöty tyhjäksi, alotti hän toista. Hänenlaisensa miehetpähän ne menestyvätkin parhaiten.
Sinä vuonna, kesäkuussa pääsi Nana ensi kerran ripille. Hän oli jo kolmannellatoista, pitkä ja hoikka kuin parsaheinä ja hyvin räikenemättömän näköinen; edellisenä vuonna hänet oli erotettu rippikoulusta huonon käytöksensä tähden; ja jos pappi hänet päästi ripille tällä kertaa, niin sen hän teki vain pelosta, että tyttö ei sen koommin näyttäytyisi hänelle, ja hän siten tulisi päästäneeksi yhden pakanan lisää bulevardin katukiviä kuluttamaan. Nana tanssi ilosta ajatellessaan valkoista pukuaan. Lorilleux'n puolisot olivat hänen kummeinaan luvanneet puvun, ja kerskailivat tästä lahjastaan kaikille talon asukkaille. Rouva Lerat'n piti antaa huntu ja myssy, Virginien kukkaro ja Lantier'n virsikirja. Siten voivat Coupeaulaiset jokseenkin huolettomina odottaa tätä juhlallista toimitusta. Sen lisäksi vielä Poissonilaiset, jotka tahtoivat pitää tuliaiskutsut tuttavilleen, valitsivat juuri tämän tilaisuuden, epäilemättä hatuntekijän neuvosta. He kutsuivat Coupeaulaiset ja Bochelaiset, joiden tytär myös silloin pääsi ensi kerran ripille. Päivälliseksi he lupasivat tarjota lammaspaistia ja jotakin sen ympärillä.
Juuri edellisenä iltana, kun Nana ihastuksissaan katseli piirongin päälle leviteltyjä lahjojaan, palasi Coupeau kotiin vallan kamalassa tilassa. Pariisin ilma alkoi taas vaikuttaa häneen. Ja juovuspäissään hän haukkui vaimoaan ja lastaan käyttäen niin ruokottomia sanoja, että ne olivat ihan sopimattomia sellaisessa tilaisuudessa. Muuten Nana itsekin tuli löyhäsuiseksi, kun aina vain kuuli rivoja puheita. Äitiäänkin hän saattoi haukkua kameeliksi ja lehmäksi, kun tämä hänelle riiteli.
— Leipää! karjui levyseppä. Ja keitto pöytään, sanon minä!… Aina noilla akoilla on noita helvetin hetaleitaan! Mutta minä heitän hornaan koko teidän hökötyksenne, jos en heti saa keittoani!
— Sit' on koko kiusankappale, kun hän on pätkässä! murisi Gervaise kärsimättömästi. Sitten hän kääntyi hänen puoleensa ja sanoi.
— Se on tulella, älä siinä joutavaa intoa!
Nana tekeytyi kainoksi, sillä hänestä se kuului päivän vaatimaan kilttiyteen. Hän katseli yhä vielä lahjojaan painaen silmänsä alas eikä ollut ymmärtävinään isänsä rumia puheita. Mutta levyseppä oli kovasti kiusanteon haluinen ollessaan pöhnässä. Hän huusi ihan hänen korvansa takana:
— Piru sinut periköön valkoisine mekkoinesi! Vai aiotko sinä taas tunkea paperitukkoja täytteeksi liivisi alle niinkuin tässä eräänä pyhänä?… Jaa. jaa, mutta odotahan! Kyllä minä näen, miten sinä kieputtelet takapuoltasi. Ne sinua kutkuttavat, nuo koreat ryysysi. Mikä sinä luulet olevasi?… Tokko korjaat siitä luitasi, kirottu kakara! Älä niitä siinä hypistele, vain paiskaa ne piirongin laatikkoon, taikka minä näytän sinulle, mikä on mikä!
Nana seisoi pää kumarassa, eikä vieläkään vastannut mitään. Hän oli ottanut pienen tyllimyssyn ja kysyi äidiltään, paljonko semmoinen maksoi. Ja kun Coupeau ojensi kättään reväistäkseen sen häneltä, niin Gervaise survasi hänet syrjään huutaen: