— Jätä toki lapsi rauhaan! Hänhän on kiltti eikä tee mitään pahaa.
Silloin levyseppä päästi koko kiukkunsa valloilleen.
— Te sen helvetin hutsut! Yhdellaisia olette kumpikin, sekä äiti että tytär, kaunis pari! Ja se on siivoa peliä, kun tuommoinen kutale, jonka silmät vain pälyvät miehiin, lähtee syömään Herran ruumista! Uskallappas vain väittää vastaan, saastainen sikiö! Minä puen sinut säkkiin, niin saadaanpas nähdä, vieläkö nahkaasi syyhyttää. Niin, säkin minä panen sinun päällesi, jotta se inhottaa sinua itseäsi ja pappejasi. Se muka vielä on tarpeen, että hekin sinua turmelevat, saatanat! Kuulkaa molemmat, mitä minä sanon!
Ja siinä paikassa kääntyi Nana hurjistuneena ympäri. Gervaisen täytyi levittää kätensä suojellakseen tavaroita, joita Coupeau uhkasi repiä rikki. Lapsi katsoi tuikeasti isäänsä ja unohtaen nöyryyden, johon häntä rippi-isä oli kehottanut, sanoi hän hammasta purren:
— Sika!
Heti kun levyseppä oli syönyt keittonsa, alkoi hän kuorsata. Seuraavana aamuna hän heräsi hyvin hyvällä tuulella. Edellisen illan hutikasta oli hänellä vielä parhaiksi tuntumusta, joka vaikutti, että hän nyt oli hauskimmillaan. Hän oli katsomassa, kun tyttöä puettiin, ja oli ihastunut hänen valkoiseen mekkoonsa, kummastellen, mitenkä niin vähäinen seikka voi tehdä tuommoisen räkänokan ihan oikean mampselin näköiseksi. Kuten hän itse sanoikin, oli aivan luonnollista, että isä sellaisena päivänä oli ylpeä tyttärestään. Ja kelpasipa Nanata katsoakin. Hän oli kerrassa siron näköinen liian lyhyessä mekossaan, ja hän hymyili ujosti kuin vihille vietävä morsian. Kun mentiin alas ja hän näki porttikamarin kynnyksellä Paulinen, joka oli puettu samoin kuin hänkin, pysähtyi hän ja loi häneen terävän silmäyksen, mutta huomattuaan, että toisen puku ei ollut yhtä sievä kuin hänen ja istui huonommin, herkesi hän hänelle hyvin ystävälliseksi. Molemmat perheet lähtivät yhtenä kirkkoon.
Nana ja Pauline astuivat edeltä, virsikirja kädessä, pitäen kiinni hunnusta, jota tuuli hulmutteli; he eivät puhelleet keskenään, mutta olivat ylen mielissään nähdessään ihmisten tulevan ulos puodeista heitä katsomaan ja asettivat naamansa hartaan näköisiksi kuullakseen ohikulkijain sanovan, että he olivat hyvin sieviä. Rouva Boche ja rouva Lorilleux jättäytyivät muista jäljelle saadakseen kertoa toisilleen mietteitään Nilkuttajasta ja hänen tuhlaavaisuudestaan. Ihan varmaan hänen tyttärensä ei olisi koskaan päässyt ripille, elleivät sukulaiset olisi antaneet hänelle kaikkea. Niin, ihan kaikki, vieläpä uusi paitakin oli hänelle annettu kunnioituksesta pyhää pöytää kohtaan. Rouva Lorilleux'n huolen esineenä oli varsinkin valkoinen hame, hänen oma antamansa lahja; ja joka kerran kun lapsi meni liian lähelle seinää ja sai pölyä mekolleen, julmistui hän ja sanoi Nanata nokitontuksi.
Kirkossa Coupeau itki kaiken aikaa. Se oli typerää, mutta hän ei voinut pidättäytyä. Häntä liikutti niin, kun pappi ojensi pitkät käsivartensa ja pienet, enkelien kaltaiset tytöt kulkivat hänen editsensä kädet ristissä; ja urkujen soitto ellosteli hänen vatsaansa, ja pyhän savun hyvä haju pani hänet aivastelemaan, niinkuin olisi tuotu kukkavihko hänen nokkansa alle. Hän oli sanalla sanoen aivan haltioissaan, sydänjuuriaan myöten heltyneenä. Erittäinkin ihana oli hänestä eräs virsi, jota veisattiin tyttöjen ollessa syömässä Herran ruumista; se kävi suloisena väristyksenä niskasta lähtien pitkin koko hänen selkäpiitään. Muuten, hänen ympärillään oli koko joukko muitakin herkkätuntoisia ihmisiä, joilta nenäliinat kastuivat. Se oli tosiaankin ihana päivä, kaunein koko hänen elämässään. Mutta kun hän kirkosta tultua meni juomaan lasin viiniä Lorilleux'n kanssa, jonka silmät olivat pysyneet vallan kuivina, ja joka teki ivaa hänen itkustaan, niin hän suuttui, ja sanoi, että se oli pappien syy, jotka polttivat kirkossaan perkeleen yrttejä pehmitelläkseen ihmisiä. Mutta sittenkään ei hän tahtonut sitä salata, vaan tunnusti vilpittömästi, että hänen silmistään oli vuotanut kyyneleitä, sehän todisti vain, että hänen sydämensä ei ollut kivestä. Ja hän tilasi vielä toiset lasit.
Poissonilaisten tulijaispäivälliset olivat hyvin hauskat. Ystävyys vallitsi ilman vähintäkään soraääntä aterian alusta loppuun. Kun pahat päivät koittavat sattuu siten tilaisuuksia, jolloin sellaisetkin ihmiset, jotka muuten vihaavat toisiansa, viettävät muutamia hetkiä rakkaassa rauhassa. Lantier, jolla oli vasemmalla puolellaan Gervaise ja oikealla Virginie, oli yhtä rakastettavan kohtelias kummallekin tuhlaillen heille hellyydenosotuksia kuin kukko, joka tahtoo yllä pitää rauhaa kanatarhassaan. Vastapäätä häntä istui Poisson tapansa mukaan tyynen ja miettiväisen mutta ankaran näköisenä, kuten poliisi konsanaan, joka pitkien vahtivuorojensa aikana kaduilla on tottunut olemaan mitään ajattelematta ja katsomaan mitään näkemättä. Mutta juhlan kuningattaria olivat molemmat pikku tytöt, Nana ja Pauline, joiden oli annettu pitää juhlavaatteet päällään; he istuivat jäykkinä peläten tahraavansa valkoiset mekkonsa, ja heitä varotettiin joka suupalalla ja neuvottiin, miten piti syödä siististi. Siitä tuskastuneena Nana viimein kaataa höläytti koko viinilasinsa päällensä. Syntyi yleinen hämminki, häneltä riisuttiin mekko päältä ja viinitahra pestiin heti vesilasissa.
Jälkiruokaa syödessä keskusteltiin sitten vakavasti lasten tulevaisuudesta. Rouva Boche oli jo tehnyt valintansa. Paulinen piti mennä koruompeluverstaaseen, kulta- ja hopeaompeluksilla voi ansaita viisi, kuusi francia päivässä. Gervaise ei ollut vielä päättänyt Nanasta, sillä tytöllä ei ollut taipumusta mihinkään. Laukkaamaan pitkin katuja hän kyllä osotti taipumusta, mutta muuhun hänestä ei ollut ensinkään.