— Isä Bazouge! isä Bazouge!
Ruumiinkantaja oli heittämässä kenkiään jalastaan ja lauloi: Kolme neittä kaunokaista. Työtä oli tainnut olla kosolta sinä päivänä, sillä hän tuntui olevan vielä tavallistakin enemmän liikutettu.
— Isä Bazouge! isä Bazouge! huusi Gervaise korottaen ääntään.
Eikö hän siis kuullut? Gervaise oli heti valmis antautumaan hänelle, hän sai tulla ottamaan hänet selkäänsä ja viedä hänet sinne, minne hän vei toisetkin naisensa, sekä rikkaat että köyhät, joita hän lohdutti. Gervaiseä vaivasi hänen laulunsa: Kolme neittä kaunokaista, sillä hänestä oli siinä sellaisen miehen halveksumista, jolla on liian paljon rakastajattaria.
— Mitä nyt? mitä nyt? änkytti Bazouge, kuka on sairaana?… Kyllä tullaan, pikku muori!
Mutta kuullessaan hänen käheän äänensä heräsi Gervaise kuin painajaisesta. Mitä oli hän tehnyt? Hän oli varmaankin koputtanut seinään. Silloin hänestä tuntui kuin hän olisi saanut kepin iskun pitkin selkärankaansa; pelästyneenä peräytyi hän ollen näkevinään ruumiinkantajan ojentavan isot kätensä lautaseinän läpi ottaakseen häntä kiinni tukasta. Ei, ei, hän ei tahtonut, hän ei ollut valmis. Jos hän oli kolkuttanut, niin hän oli kai kääntyessään aivan tietämättänsä kolhaissut seinään kyynäspäällään. Ja kauhun tunne, joka nousi polvista aina hartioihin asti, valtasi hänet, kun hän mielikuvituksessaan näki ukon laahaavan häntä sylissään ihan jäykkänä ja kasvot valkeina kuin posliinilautanen.
— Ka, eikö siellä ole enää ketään? kysyi Bazouge uudestaan, kun ei enää kuulunut mitään. Odottakaahan, pitäähän toki olla kohtelias naisille.
— Ei mitään, ei täällä ole mitään hätää, sanoi pesijätär viimein tukahdutetulla äänellä. En minä tarvitse mitään. Kiitoksia vain.
Ruumiinkantaja murisi vielä itsekseen kunnes nukkui. Sill'aikaa Gervaise kuunteli tuskallisessa odotuksessa uskaltamatta hievahtaakkaan, peläten, että ukko voisi olla kuulevinaan hänen koputtavan uudestaan. Hän päätti lujasti olla varoillaan. Vaikka hän olisi henkitoreissaan, niin hän ei pyytäisi apua naapurilta. Ja hän sanoi tämän rauhoittaakseen itseään, sillä toisin ajoin hän pelostaan huolimatta tunsi yhä vielä kauhunsekaista kuoleman kaihoaan.
Tässä kurjuuden pesässä, keskellä toisten ja omia huoliaan löysi Gervaise kuitenkin kauniin esimerkin rohkeudesta pikku Lalie Bijardïssa. Tämä kahdeksanvuotias, peukalon kokoinen tyttö hoiti talouttaan siististi kuin aikaihminen; ja se oli raskas tehtävä, hänen hoidettavinaan olivat molemmat pienokaiset, hänen veljensä Jules ja hänen sisarensa Henriette, toinen neljän ja toinen viiden vuoden vanha, joita hänen täytyi katsoa kaiken päivää, vieläpä lakaistessaankin ja astioita pestessään. Sen jälkeen kun ukko Bijard oli tappanut vaimonsa potkaisemalla häntä vatsaan, oli Lalie ruvennut lapsukaisten äidiksi. Mitään virkkamatta, aivan itsestään oli hän astunut vainajan sijalle ja täytti sen siihen määrään, että hänen petomainen isänsä, kai täydentääkseen yhtäläisyyttä, rusikoi nyt tytärtään, samoin kuin hän ennen oli rusikoinut äitiä. Kun hän tuli kotiin juovuksissa, täytyi hänellä olla naisia rääkättävänä. Hän ei edes huomannutkaan, että Lalie oli vallan pieni. Hän ei olisi voinut lyödä kovemmin vanhaa huoraa. Yksi ainut isku peitti kokonaan tytön kasvot, ja hänen ihonsa oli vielä niin hento, että isän sormien jäljet näkyivät siinä vielä kaksi päivää. Se oli törkeää pahoinpitelyä; ilman vähintäkään syytä sai lapsi parka selkäänsä. Kuin raivostunut susi hyökkäsi isä tyttärensä päälle, joka arkana ja pelokkaana, kuin laiha kissanpoika nurkumatta otti vastaan hänen iskunsa nöyrästi katsoen kauniilla silmillään. Lalie ei koskaan vastustanut isäänsä. Hän kumarsi vain hiukan päätään suojellakseen kasvojaan: eikä hän huutanutkaan, etteivät muut talon asukkaat kuulisi. Kun sitten isä oli väsynyt lennättämään häntä potkuillaan nurkasta nurkkaan, odotti lapsi kunnes jaksoi nousta ylös ryhtyäkseen uudestaan työhön. Hän pesi lapsensa, keitti ruuan eikä jättänyt tomuhituistakaan huonekaluille. Selkään saanti tuli kuulumaan hänen jokapäiväiseen päiväjärjestykseensä.