Gervaise oli tullut hyväksi ystäväksi naapurinsa kanssa. Hän kohteli Lalieta vertaisenaan, ikäihmisenä, jolla on elämänkokemusta. Laliella olikin kalpeissa ja vakavissa kasvoissaan ennen aikojaan vanhenneen lapsen ilme. Häntä olisi luullut kolmekymmenvuotiseksi vanhaksi piiaksi, kun kuuli hänen puhelevan. Hän osasi vallan hyvin käydä ostoksilla, paikata vaatteita ja pitää kotiansa kunnossa ja puhui lapsista ikäänkuin hän olisi jo pari kolme kertaa eläessään ollut lapsivuoteessa. Kahdeksanvuotiaan puheeksi sellainen ensin nauratti ihmisiä, mutta sitten tuntui kurkussa sellaista ahdistusta, että täytyi kiireesti lähteä pois, ettei itku pääsisi. Gervaise koetti niin paljon kuin mahdollista vetää häntä puoleensa ja antoi hänelle kaikkea, mitä suinkin voi, ruokaa ja vanhoja vaatteita. Eräänä päivänä, kun hän koetti hänen päälleen vanhaa Nanan röijyä, säikähti hän kovasti nähdessään hänen selkänsä täynnä mustelmia, kyynäspään vereslihalla ja koko ruumiin, jossa ei ollut kuin luuta ja nahkaa, julmasti rääkättynä. Totisesti, ukko Bazouge sai varata kirstunsa jo valmiiksi, sillä sitä menoa ei voinut pitkälti kestää. Mutta lapsi oli pyytänyt pesijätärtä olemaan siitä puhumatta. Hän ei tahtonut, että hänen isälleen koituisi ikävyyksiä hänen tähtensä. Hän puolusti häntä vakuuttaen, että hän ei olisi ollut paha, ellei hän olisi juonut. Hän oli hullu eikä tiennyt, mitä teki. Voi, hän antoi niin mielellään isälleen anteeksi, sillä pitäähän hulluille kaikki antaa anteeksi.
Siitä lähtien Gervaise piti aina varalla, milloin ukko Bijard tuli kotiin, ja niin pian kuin hän kuuli hänen nousevan portaita, koetti hän tulla Lalieta auttamaan. Mutta useimmiten hän siitä hyvästä sai vain itse muutaman korvapuustin. Kun hän päivällä kävi katsomassa Lalieta, tapasi hän hänet usein sidottuna kiinni rautasängyn jalkaan. Sepällä oli näet sellaisia päähänpistoja, että hän aamulla, ennen kotoa lähtöään köytti tytön jaloista ja vatsan kohdalta kiinni paksulla nuoralla, ilman mitään ymmärrettävää syytä. Se oli viinan villitsemäin aivojen keksintö, jolla hän nähtävästi poissa ollessaankin tahtoi rääkätä lasta. Jäykkänä kuin seiväs seisoi Lalie kaakinpuussaan päiväkausia; hänen jalkojaan pisteli ja poltti, ikäänkuin hän olisi seisonut muurahaispesässä, kerran jäi hän yöksikin, kun Bijard ei ollut muistanut tulla kotiin. Kun Gervaise moisesta julmuudesta suuttuneena aikoi päästää hänet irti, pyysi Lalie häntä olemaan koskematta nuoriin, sillä hänen isänsä raivostui, elleivät solmut hänen palatessaan olleet aivan samallaiset kuin hän itse oli ne tehnyt. Hänen ei todellakaan ollut paha olla, saihan hän levätä siinä; ja sen hän sanoi hymysuin, vaikka hänen lyhyet, hennot säärensä olivat turvonneet ja kuoleutuneet. Se häntä vain suretti, että työt eivät edistyneet, kun niinikään täytyi olla sänkyyn kytkettynä katselemassa talon epäjärjestystä. Hänen isänsä olisi pitänyt keksiä jotakin muuta. Hän piti yhtä kaikki silmällä lapsiaan, sai heidät tottelemaan ja kutsui Henrietten ja Julesin luokseen niistääkseen heidän nenänsä. Kun hänellä oli kädet vapaina, neuloi hän sukkaa odottaessaan vapauttamistaan, ettei aika menisi kokonaan hukkaan. Kipeimmästi koski häneen silloin, kun Bijard päästeli irti nuoria; hän kieriskeli maassa hyvästikin neljännestunnin, ennenkun jalat rupesivat kannattamaan, sillä verenkierto oli niistä kokonaan pysähtynyt.
Lukkoseppä oli keksinyt myöskin toisen pikku leikin. Hän kuumensi soun rahoja tulipesässä ja asetti ne uunin reunalle. Sitten hän kutsui Lalieta ja käski hänen mennä ostamaan kaksi naulaa leipää. Tyttö sieppasi pahaa aavistamatta rahat, mutta ne polttivat hänen hyppysiään, häneltä pääsi huuto, ja rahat kirposivat lattialle. Silloin isä raivostui. Mikä tyttöä riivasi! Vai sillä tavalla hän rahoja viskeli! Ja hän uhkasi antaa häntä selkään, ellei hän heti nostanut ylös rahaa. Kun tyttö epäröi, sai hän ensimäiseksi varotukseksi sellaisen korvapuustin, että hänen silmänsä iskivät tulta. Ääneti, pari isoa kyyneltä silmän kulmissa, hän otti sout lattialta ja lähti menemään hypittäen niitä kämmenellään jotta ne pikemmin jäähtyisivät.
Sitä ei voi aavistaakkaan, mitä julmia päähänpistoja saattaa syntyä juomarin aivoissa. Eräänä iltapäivänä esimerkiksi oli Lalie saatuaan kaikki paikat järjestykseen ruvennut leikkimään lastensa kanssa. Ikkuna oli auki ja siitä käyvä veto tärähytteli hienostaan ovea.
— Se on herra Uskalias, sanoi tyttö. Käykääpä sisälle herra Uskalias.
Olkaa hyvä ja astukaa peremmäksi.
Ja hän niiaili oven edessä tervehtien tuulta. Henriette ja Jules niiailivat ja kumartelivat myös hänen takanaan, ihastuneina tähän leikkiin ja nauroivat katketakseen, ihan kuin jos heitä olisi kutkuteltu. Lalie innostui itsekin nähdessään, miten he iloitsivat sydämensä pohjasta, ja hän nautti leikistä omastakin puolestaan, mikä tapahtui kuudentenaneljättä päivänä joka kuussa.
— Päivää, herra Uskalias. Kuinkas voitte?
Mutta ovi paukahti auki ja ukko Bijard astui sisälle. Silloin siitä tuli toinen leikki. Henriette ja Jules lensivät istualleen seinän viereen. Lalie sitä vastoin jäi kuin kivettyneenä liikkumattomaksi keskellä niiausta. Lukkosepällä oli kädessään pitkä, ihan uusi ajurin piiska, jonka valkoisesta puuvarresta jatkuva nahkasiima päästä oheni hienoksi rihmaksi. Hän asetti piiskan sängyn nurkkaan, eikä tällä kertaa antanutkaan tytölle tavallista potkua, jota tämä jo varustautui ottamaan vastaan. Hän irvisti niin että mustat hampaat näkyivät, ja oli hyvin iloisella päällä ja kovasti juovuksissa. Hänen loistavasta naamastaan näkyi, että hänellä oli lysti tuuma mielessä.
— Vai laiskottelet sinä sen retkale! Minä kuulin jo alas asti, miten sinä täällä tanssit … käyppäs tänne! Vielä lähemmäksi, ihan minun eteeni! Mitä sinä siinä murjotat? Sinähän vapiset kuin haavanlehti, vaikka minä en ole sinuun kajonnutkaan… Vedä minulta kengät jalasta.
Kun Lalie ei saanutkaan selkäänsä kuten tavallisesti, kävi hän pelosta vallan kalpeaksi. Hän riisui kengät isältään. Tämä oli istunut sängyn reunalle ja heittäytyi nyt vaatteet päällä pitkälleen jääden silmät auki seuraamaan tytön liikkeitä hänen puuhaillessaan huoneessa. Tämän katseen vaivaamana lapsi parka ihan typertyi, hänet valtasi vähitellen niin tuskallinen pelko, että hän hädissään särki kupin. Silloin hänen isänsä, viitsimättä nousta ylös, otti nurkasta piiskan ja näytti sitä hänelle.