— Kuuleppas, pikku vasikka, katsoppas tätä; tämän olen tuonut sinulle lahjaksi. Niin siihen meni taas viisikymmentä souta sinun tähtesi… Kun minulla on tämä leikkikalu, niin minun ei enää tarvitse juosta sinun perästäsi, ja sinä saat kyyristäytyä vaikka mihinkä nurkkaan. Tahdotkos koettaa?… Vai säret sinä astioita!… Hih hei! Alappas tanssia! Niiaileppas nyt herra Uskaliaalle!
Maaten selällään, pää korvatyynyllä, hän huitoi piiskallaan ympäri huonetta läiskytellen sitä kuin kuorma-ajuri, joka kiihottaa hevosiaan. Sitten hän laski käsivartensa alemmaksi ja huiskautti piiskaansa, niin että sen siima kiertyi Lalien keskiruumiin ympäri, ja kun hän sen kiskaisi irti, pyöri lapsi kuin hyrrä. Hän kaatui ja koetti paeta nelin ryömin, mutta isä kietoi uudestaan piiskansa hänen ympärilleen ja tempasi hänet sillä taas jaloilleen.
— Hih hei! hihkui hän. Näin sitä villikissaa pyöritetään!… Tämäpä vasta hauskaa on talvisina aamuina; minä saan maata sängyssäni, enkä vilustuta itseäni, kun ei tarvitse kelteisillään lähteä keikkumaan, vaan saan sinut ilmankin kiinni. Siihen nurkkaan minun piiskani kyllä ulottuu, ja siihen nurkkaan myös, ja vielä siihenkin! Jaha! Jos sinä ryömit sängyn alle, niin minä kolhaisen sinua piiskan varrella… Hop! hop! hei vain!
Vaahtoa ilmestyi hänen huulilleen, ja hänen keltaiset silmänsä pullistuivat mustista kuopistaan. Lalie huusi kuin hullu ja hyppi nurkasta nurkkaan, kieriskeli maassa ja painautui seiniä vastaan, mutta pitkän piiskan ohut siima tapasi hänet joka paikassa läjähtäen hänen korvissaan kuin koiranalli ja viiltäen hänen ihoonsa pitkiä, polttavia juovia. Se oli oikean villipedon tanssia, jolle opetetaan temppuja. Tämä pikkuinen kissaparka karkeli niin, että sitä kelpasi katsoa; kantapäät kohoilivat ilmaan kuin pikku tytöillä, jotka hyppäävät nuoraa. Hän ei enää saanut hengitetyksi, vaan kimpoili itsestään koholle kuin kumipallo, ja otti vastaan iskut aivan toistaitoisena jaksamatta enää hakea suojapaikkaa. Ja hänen petomainen isänsä riemuitsi, sanoi häntä varsiluudaksi, ja kysyi häneltä, joko hän oli saanut tarpeekseen, ja joko hän ymmärsi, että hänen ei ollut toivomistakaan päästä häntä pakoon.
Mutta Gervaise syöksähti äkkiä sisälle kuultuaan lapsiparan parkuvan. Kauheasta näystä, mikä hänet kohtasi, hän vimmastui ihan suunniltaan ja huusi:
— Voi sitä petoa! Jättäkää lapsi paikalla rauhaan, ryöväri! Minä menen antamaan teidät ilmi poliisille! Sen minä teen!
Bijard mörähti kuin elukka, jota häiritään, ja hän änkytti:
— Kuulkaapas te sen länkkäsääri, älkääpäs sotkeentuko toisten asioihin. Vai pitäisikö minun ehkä panna hansikkaat käteeni häntä käsitelläkseni?… Tämä, nähkääs on vain varotukseksi hänelle että hän tietää, minne asti minun käteni ulottuu.
Ja hän huiskautti vielä viimeisen kerran piiskallaan ihan vasten Lalien kasvoja. Hänen ylähuulensa halkesi, ja veri alkoi vuotaa. Gervaise oli ottanut tuolin ja aikoi hyökätä lukkosepän päälle. Mutta lapsi ojensi kätensä rukoilevasti häntä kohden ja sanoi, ettei hänellä ollut mitään hätää eikä häneen enää koskenut. Hän pyyhki verta esiliinansa kulmaan ja koetti saada lapsiaan vaikenemaan, jotka itkeä nyyhkyttivät, ikäänkuin hekin olisivat saaneet maistaa isänsä piiskasta.
Kun Gervaise ajatteli Lalieta. ei hän enää kehdannut valittaa omaa kohtaloaan. Hän olisi tahtonut olla yhtä rohkea kuin tämä kahdeksanvuotias lapsukainen, jolla yksikseen oli yhtä paljon kärsimyksiä kestettävänä kuin muilla saman porraskäytävän naisilla yhteensä. Hän oli nähnyt hänen elävän kolme kuukautta paljaalla kuivalla leivällä, jota sitäkään ei aina edes ollut riittämään asti. josta syystä hän oli käynyt niin laihaksi ja heikoksi, että hänen huoneessa liikkuessaan täytyi nojata seiniin. Ja kun Gervaise toi hänelle salaa lihan tähteitä, tunsi hän sydämensä olevan vähällä haljeta katsellessaan, miten hän ääneti, kyyneleet silmissä, nieleskeli pieniä palasia, kun hänen kurkkunsa oli niin kutistunut, että ruoka ei siitä enää tahtonut päästä alas. Siitä huolimatta hän oli aina hellä ja nöyrä, ja ikäisekseen tavattoman kehittynyt järjeltään. Hän täytti pikku äidin velvollisuutensa siihen määrään, että olisi ollut valmis kuolemaan äitiydestään, joka oli liian aikaiseen herännyt hänen pikku tytön hennossa viattomuudessaan. Gervaise ottikin esimerkkiä tästä poloisesta lapsiraukasta, joka niin uljaasti kesti ja antoi anteeksi kaikki kärsimyksensä, koettaen hänestä oppia valittamatta kantamaan omia tuskiaan. Lalie alistui ääneti kohtaloonsa, mutta kun katsoi hänen isojen mustien silmiensä pohjalle ei sieltä voinut erottaa muuta kuin pimeätä kurjuutta ja kuolonkamppausta. Ei koskaan päässyt sanaakaan hänen huuliltaan, mutta sitä selvempää kieltä puhuivat hänen isot, mustat, tuijottavat silmänsä.