Coupeaulaisten kotona alkoi näet Ansan sikunaviina myöskin tehdä hävitystyötään. Pesijätär odotti vain, milloin hänenkin miehensä ottaisi piiskan, kuten Bijard, ruvetakseen sillä häntä tanssittamaan. Ja onnettomuus, joka uhkasi häntä itseään, teki hänet luonnollisesti vieläkin herkkätuntoisemmaksi ottamaan osaa pikku naapurinsa kärsimyksiin. Niin, Coupeaun laita oli sangen huonosti. Se aika oli jo mennyttä, jolloin viina teki hänet verevämmäksi. Hän ei voinut enää taputella vatsaansa ja kehuskella, miten viina häntä lihotti; sillä ensimmäisten vuosien kuluessa kertynyt ruma, keltainen ihra oli sulanut, ja hän alkoi näivettyä, hänen ihonsa kävi lyijynkarvaiseksi ja siihen ilmestyi vihertäviä vivahduksia kuin lätäkössä mätänevään raatoon. Ruokahalukin oli häneltä vähitellen hävinnyt. Leipä ei hänelle enää maittanut eikä hänelle enää kelvannut edes liharuuatkaan. Vaikka hänelle olisi tarjonnut kuinka hyvästi valmistettuja herkkuja, niin hänen sydämensä ei ottanut niitä vastaan, ja hänen pehminneet hampaansa kieltäytyivät pureksimasta. Pysyäkseen pystyssä hän tarvitsi puolikkaan viinaa päivässä; se oli hänen annoksensa, hänen ruokansa ja juomansa, ainoa ravinto, jota hänen vatsansa sulatti. Aamulla ylös noustessaan hän jäi runsaasti neljännestunniksi kaksin kerroin käpertyneenä värjöttämään sänkynsä reunalle, siinä hän ryki pidellen päätään ja syljeksi katkeraa, sapensekaistä limaa, joka siivosi hänen kurkkunsa. Sama juttu uudistui joka aamu, se lankesi luonnostaan kuin Manulle iltanen. Eikä hän päässyt tasapainoon jaloilleen, ennenkun oli saanut ensimäisen ryypyn murheeseensa. Se oli oikeata rohtoa, joka poltti taudin siemenet hänen sisälmyksistään. Päivemmällä palasivat voimatkin vähitellen. Alussa hän oli tuntenut syyhytystä ja pistoksia pinnassaan, jaloissa ja käsissä. Mutta sille hän vain nauroi, sanoi että hänen akkansa oli häntä kutittaakseen tahallaan pannut karvoja lakanoiden väliin. Sitten hänen säärensä olivat käyneet raskaiksi, syyhytys oli muuttunut lopulta hirveäksi suonenvedoksi, joka kouristi hänen lihaksiaan kuin ruuvipenkissä. Se ei totisesti tuntunut enää kovinkaan hauskalta. Eikä häntä enää naurattanut. Hän pysähtyi usein aivan äkkiä kadulla, sillä häntä pyörrytti, hänen korvansa suhisivat ja hänen silmiään huikaisi. Kaikki näytti hänestä keltaiselta, talot tanssivat hänen silmissään ja hän jäi hyväksi aikaa hoippumaan yhteen kohdin peläten kaatuvansa. Toisen kerran hän parhaassa päiväpaisteessakin sai sellaisen vilunpuistatuksen, ikäänkuin jääkylmä vesi olisi valahtanut pitkin hänen selkäpiitänsä, hartioista siihen asti missä selkä loppuu. Se häntä kumminkin enimmästi huoletti, että hänen molemmat kätensä olivat alkaneet hienostaan vapista; varsinkin oli oikea käsi mahtanut saada koko kolauksen, kun sitä niin painajainen vaivasi. Hitto soikoon! eihän hän siis enää ollutkaan mies, alkoi jo käydä vanhaksi akaksi! Hän ojenteli vimmatusti jäseniään, kouristi lasia kädessään ja löi vetoa, että voisi pitää sitä niin liikkumatta, kuin olisi se ollut marmorikourassa; mutta hänen ponnistuksistaan huolimatta lasi hyppeli kuin riivattu, karkasi oikeaan ja vasempaan, vapisten väkisinkin hiljaa ja säännöllisesti. Silloin hän sen kulahutti kitaansa, huutaen raivoissaan, että hänen pitäisi saada tyhjentää ryyppyjä tusinoittain, ja että hän sitten kyllä ottaisi kantaakseen vaikka kokonaisen tynnyrin vavahuttamatta niin sormeakaan. Mutta Gervaise kehotti häntä jättämään juomisensa, jos tahtoi päästä vavistuksestaan. Hän välitti hänestä viis, joi vaan litrottain, alkaakseen kokeilujaan uudelleen, raivoten ja syytellen ohikulkevia omnibusseja siitä, että ne muka tärinällään läikyttivät häneltä juomat maahan.
Eräänä iltana maaliskuulla Coupeau tuli kotiin likomärkänä; hän oli Saappaan kanssa käynyt Montrougessa, missä he olivat mahan täydeltä lakkineet sisäänsä juomia kuin mitäkin kalakeittoa; oli alkanut sataa rankasti Fourneaux'n tulliportilta aina Poissonnièren portille saakka, hänen vielä ollessa hyvän matkan päässä kotoa. Yöllä hän sai hitonmoisen yskänpuuskan; hän oli aivan tulipunainen kovasta kuumeesta, joka pani hänen rintansa huohottamaan kuin haljenneen palkeen. Kun Bochelaisten lääkäri aamulla kävi häntä katsomassa ja koputteli hänen selkäänsä, hän puisteli päätään ja otti Gervaisen syrjään neuvoakseen häntä toimittamaan miehensä suoraa päätä sairashuoneelle. Coupeau oli saanut keuhkokuumeen.
Eikä Gervaise tietenkään ottanut siitä suuttuakseen. Ennen vanhaan hän olisi mieluummin antanut kaivaa vaikka silmät päästään, kuin olisi uskonut miehensä tuollaisten lääkärinsällien hoitoon. Siihen aikaan, kuin tuo tapaturma Nation-kadulla sattui, hän oli käyttänyt kaikki säästönsä vaaliakseen häntä. Mutta tällaiset hellät tunteet kestävät hetken aikaa vain, kuin miehet käyvät noin hunningolle. Ei, ei, hän ei enää aikonut ottaa sillä tavoin liehuakseen. Saivat viedä hänet pois, eikä tarvinnut koskaan tuoda häntä takaisin, siitä hän sanoisi suuren kiitoksen. Mutta kun paarit tuotiin kotiin ja Coupeau sälytettiin niille kuin mikäkin huonekalu, hän kävi kalman kalpeaksi, huulet puristautuivat kokoon; jos kohta hän yhä torui ja arveli, että se oli parhaiksi, ei se puhe ollut sydämestä lähtenyttä; jos hänellä olisi ollut edes kymmenen francia piironginlaatikossa, ei hän olisi sallinut hänen muuttoaan. Hän saattoi häntä Lariboisièreen, näki sairaanhoitajien panevan hänet vuoteelle suuren salin päähän, missä kahteen riviin asetetut sairaat, kuolon ilme kasvoillaan, kohottautuivat katseillaan seuraamaan uutta toveriaan; siinä oli kuolo itse läsnä, kuumetaudin synnyttämää tukahuttavaa löyhkää ja rintatautisten korahdusmusiikkia, joka tahtoi panna oksettamaan, lukuunottamatta sitä, että salissa oli jotakin Père-Lachaisesta muistuttavaa, noin kun siinä oli aivan valkeat vuoteet molemmin puolin, ikäänkuin hautakummut kujakäytävän varrella. Kun sitte Coupeau jäi siihen kasvot päänalaista vasten painuneena, niin Gervaise hiipi tiehensä, kun ei saanut lohdukkeeksi sanaakaan suustaan eikä taskuissakaan pahaksi onneksi sattunut olemaan mitään lievikettä. Ulos tultuaan hän kääntyi sairashuoneeseen päin ja loi silmäyksen tuohon upeaan rakennukseen. Ja hän ajatteli entisaikoja, jolloin Coupeau räystään yli kumartuneena asetteli siellä sinkkilevyjään, laulellen päiväpaisteessa. Silloin hän ei juopotellut, hänellä oli hipiä kuin nuorella tytöllä. Itse hän tähysteli häntä Boncoeurin hotellin ikkunasta ja huomasi hänet siinä taivaan ja maan välillä; ja molemmat huiskuttelivat nenäliinojaan ja lähettivät toisilleen hymysuukkoja. Niin, siellä oli Coupeau ollut työssä eikä tainnut silloin uneksia työskentelevänsä itseään varten. Nyt hän ei enää kevytmielisen ja nautinnonhimoisen varpusen tavoin keikkunut katoilla; hän oli alempana, oli tehnyt pesänsä sairashuoneeseen, ja siellä hän kai sai päättää päivänsäkin, mokoma vetelys. Herra Jumala, kuinka tuo rakastelun aika nyt näytti olevan kaukana menneisyydessä!
Kun Gervaise kaksi päivää jälkeenpäin tuli kuulostelemaan, hän tapasi vuoteen tyhjänä. Muudan sisar selitti hänelle, että heidän oli täytynyt muuttaa hänen miehensä Sainte-Annen houruinhoitolaitokseen, hän kun edellisenä päivänä yht'äkkiä oli ruvennut puhumaan puuta heinää. Hänessä oli tapahtunut täydellinen muutos, hän oli tahtonut iskeä päänsä seinää vasten ja ulvonut niin, että esti toisia sairaita saamasta unta silmiinsä. Se oli nähtävästi seurauksena hänen juopottelustaan. Juoppohulluus, joka vaani hänen ruumiissaan, oli häntä ahdistaakseen ja hermoja hunningolle saattaakseen valinnut sen hetken, jolloin keuhkokuume piti häntä selällään voimattomana. Pesijätär palasi kotia pää sekavana. Hänen miehensä oli nyt siis hullu! Siitä vasta tulisi koko hauska elanto, jos hän pääsisi sieltä pois. Nana kirkui, että oli parasta jättääkin isä mielisairaalaan, koska hän muutoin jonakin kauniina päivänä rusikoisi heidät kummankin kuoliaaksi.
Vasta sunnuntaina Gervaise saattoi lähteä Sainte-Anneen. Se oli koko pitkä matka. Onneksi Rochechouart'in bulevardilta Glacièreen menevä omnibussi kulki mielisairaalan läheltä. Hän astui vaunusta Santé-kadulla ja osti pari appelsiinia, ettei tulisi tyhjin käsin. Sekin oli komea rakennus, harmaine pihoineen, loppumattomine käytävineen ja vanhoista, ummehtuneista lääkkeistä lähtevine löyhkineen, mikä ei juuri voinut panna hauskalle päälle. Mutta kun hänet vietiin koppiin, hän aivan ällistyi nähdessään Coupeaun olevan jotenkin lystikkäällä tuulella. Hän istui par'aikaa istuimellaan, jotenkin siistillä puulaatikolla, josta ei lähtenyt niin hituistakaan löyhkää: ja he nauroivat, kun Gervaise tapasi miehensä näin täydessä touhussa, takapää taivasta kohti. Kyllähän sitä tietää, minkälainen mies sairas on, eikö totta? Hän rehenteli siinä kuin paavi konsanaan, entiset pilapuheet huulillaan. Hän varmaankin voi paremmin, koska oli saanut hilpeytensä takaisin.
— Entä keuhkokuume? kysyi pesijätär.
— Siitä olen jo päässyt! hän vastasi. Sen ne poistivat minusta kädenkäänteellä. Mulla on vielä vähän yskää, mutta sillä on koko roska ohi.
Lähtiessään sitten istuimeltaan kavutakseen jälleen vuoteelleen, hän uudelleen laski leikkiä.
— Sulla on lujarakenteinen nenä, sinä et häikäile nuuskatillikkaa ottaessasi.
Ja he kävivät yhä iloisemmiksi. Itse asiassa heillä olikin hauska. Heissä oli tyytyväisyyden esiintuominen tullut jonkinlaiseksi tavaksi, niin että he aivan kursailematta voivat laskea leikkiä hänen ulostuksistaan. Täytyy itsensä olla hoitanut sairaita voidakseen tuntea sitä iloa, minkä heidän kaikinpuolinen kunnossa-olemisensa herättää.